Ensinnäkin, miksi en? Mutta on tähän siis muitakin syitä. Olen aina käsitellyt asioita kirjoittamalla. Pienestä tytöstä asti olen pitänyt päiväkirjoja. Olen kova tyttö puhumaan ja usein saatan puhua ennenkuin ajattelen. Olen siis opetellut tavan, että puran ja pohdin kirjoittamalla. En osaa piirtää, en laulaa, sairaus estää teatterin lavat joten näyttelijää minusta ei tule. Minä siis kirjoitan ja pohdin. Touhuan ja puuhaan.
Olen nykypäivän "TEE-SE-ITSE"-mutsi. Olen olevinani kierrätyksen kuningatar. Teen listoja, joita todellisuudessa en saa edes loppuun. Ikuinen Duracell-pupu. Kamera on liimautunut käteeni, ja otankin kuvia aina ja kaikesta. Kolme vuotiaan poikani ensimmäisten lauseiden joukossa olikin " älä kuvaa". Kamerana toimii yleensä kännykkä, ammattirungon kasaaminen vie liikaa aikaa. Ja sitä minulla ei ole. Aikaa. Tai siis olisi jos ei keksisi koko ajan uusia ideoita. =D
SKM Photo, siitä olen 50%. Kuvaamme melkein mitä vaan ja keikkoja on tuotekuvauksista aina isojen festareiden taltiointiin. Tämän tiimoilta, tulen tekemään keikoista aina pienet jutut, kuvien kera. Kaikki kuvat löytyy aina SKM Photon sivuiltakin, mutta täältä saattaa kuulla jotain mitä ei virallisilla sivuilla julkaista.
Sitten se syy miksi oikeastaan tähän edes lähden, sairauteni, Crohnin tauti. Tosiaan, olen kroonisesti sairas ja tämä vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni. Mikä se on? Kysymys jonka kuulen usein, ja aina jaksan kertoa. Krooninen suolistotulehdus, autoimmuunisairaus. Tuoden mukanaan muita mukavia tauteja, kuten reumaa. Itselläni oireilevat nivelet ja selkäranka. Lisäksi tietenkin atooppinen ihottuma ja astma. Crohnin taudin oireet ovat koko ruoansulatuksen matkalla, alkaen siis suusta ja loppuu sinne minne aurinko ei paista. Itse olen varmaan ollut taudin oireita jaettaessa jonon ensimmäisiä =D Oireita ollut koko matkalta. Suoltani on jo leikattu 2m, ja sitä oli alunperinkin normaalia vähemmän. Tämä sitten tuo sen ilon, että ruoka ei imeydy normaalisti. Saatan näyttää terveeltä, mutta sisältä olen rikki. Olen viettänyt satoja öitä sairaaloissa, ja tavannut monia samanlaisia. Kokenut sen yhteiskunnan kohtelun, jonka kroonisesti sairas saa. Päivittäin. Meitä suolistosairaita on suomessa jo yli40 000, mutta liian harva puhuu näistä ääneen.
Viime syksynä osallistuin "Kutsu Mua"-kampanjaan>
Kahdessa päivässä päivitys levisi ja sitä oli jaettu noin 7000 kertaa ja Iltalehti otti minuun yhteyttä. Pienen shokin jälkeen tajusin että tälle oli tarvetta. Rehellisyydelle. Olen saanut satoja viestejä, joukossa monia kohtalotovereita. Ihmisiä jotka eivät olleet aikaisemmin ajatellut omaa käytöstään. Hämmennyin ja säikähdinkin. "Ei tämän näin pitänyt mennä. Ei minussa ole mitään erikoista". Oletin että huomio loppuu yhtä nopeasti kuin alkoikin. Päivityksestä on nyt tykätty yli 23 000 kertaa ja se on jaettu yli 13 000 kertaa. Hups...
Nyt kuukausia tämän jälkeen, edelleen saan viestejä. Usein pyydetään vertaistukea. Jopa niin paljon, että päätin aloittaa julkisen blogin. Kerron miten minä tämän kanssa elän. Ja toivottavasti joku saa jossain edes hymyn huulille. Äitini opetti minulle jo lapsena yhden asian, päivässä on saatava ainakin yksi ihminen iloiseksi. Tämä on yksi tapa tehdä sitä. Kertoa miten Duracell-mutsi pärjää arjesta kolmen lapsen, oman yrityksen ja sairauden kanssa... Hiki valuu jo ajatellessa =D
Joten, olisko eka postaus tässä? Ainakin tämä on alku. Ilman alkua ei voi edetä, ja vaikka tämä ei ole raflaava aloitus, on tämä jotain. Tervetuloa mukaan! Nyt mennään!!
-Anna-
