Kun sitä ihmettä ei tulekaan...

Vaikea aloittaa, olen ollut niin kauan hiljaa. Ei tiedä mistä aloittaisi, tai että mitä sitä vielä uskaltaa sanoa. Varmasti avaan asioita ajan kanssa enemmän, nyt, avaan ne ovet jotka voin.

23.9.2014, päivä jona elämäni muutti suuntaa. "Mutta sä oot ollut sairas jo kauan?" Joo, mutta sen päivän jälkeen olen oppinut niin paljon lisää siitä, miten inhimillisyys tai empaattisuus tuntuu kadonneen. Ja kuinka pieni on lopulta se tahdonvoima, voin nimittäin luvata, olen toivonut ja tahtonut niin pirusti, mutta niin se on tappio nieltävä. Ei minusta tule enää ehjää. Vaikka kuinka tahtoisin. Ja sen myöntäminen, on ehkä vaikeinta ikinä. Minut tuntevat ihmiset tietää, että en luovuta. En ole tehnyt niin ikinä. Nyt tuntuu että alamäki on ollut niin pitkä ja todellisuus on mitä on, en pääse sinne minne unelmat minua olisi vienyt. Olen 33v ja unelmat kuolleet. Kuulostaako draamaattiselta? Avaan vähän.

Viime vaalit. Ihmiset arvostellaan ammatin ja uran perusteella. Niin ei saisi tehdä, mutta kerroppa mulle yksikin ihminen joka ajattelee että esim. lääkärin ammattiin pääseminen ei olis hieno juttu. Raha määrää. Materia määrittelee. Kyllä minäkin näitä haluaisin. Minäkin haluan opiskella pitkään. Työskennellä pitkään, vaikuttaa ja kurottaa kohti taivaita. Tahdon antaa lapsilleni kaikki mitä voin. Halusin olla jotain muuta. En halunnut tätä...

Mitä minä sitten olen? Ihmisraunio. =D Juhlin kovaan ääneen että minun ei ole tarvinnut käydä sairaalassa aikoihin .Tauti ei ole vienyt osastolle. Elän elämääni juuri niin hyvin kuin voin. Olen tiedostaen jättänyt pois se muun. Sen mitä tämä on jo minulle tehnyt ja mihin se vaikuttaa. Olen käyttänyt lausetta "elän niin normaalia arkea kuin se minulle on mahdollista" Kukaan ei jää kysymään mitä se tarkoittaa, enkä tähän päivään mennessä ole sitä ääneen sanonut. Toisille läheisilleni olen suoranaisesti "valehdellut", jättänyt totuuden kertomatta. Mun elämä on aika vankilaa.

23.9 Jäin sairaslomalle, jolla olen edelleen. Työtäni en pysty tekemään. Ei riitä että olen siinä kaikkien mittarien mukaan top 3:ssa. Ei riitä että osaan kouluttaa uusia. Ei riitä että teen töitä kahden edestä. Kuulostaako oudolta? Ei riitä, koska olen sairas. Vaikka mieli ja tahtotila on kova, kroppa sanoo toista. Normaalisti ihminen menee aamulla töihin. Minäkin herään laittamaan lapset kouluun. Todellisuudessa istun vessassa ja huudan "30 min ja pitää olla ovesta ulkona" "15 minuuttia tytöt!" "hyvää koulupäivää! Rakastan rakastan!" Ja aina sama vastaus "Hyvää kotipäivää Äiti!" Aivan, kotipäivä. En nimittäin yleensä pääse edes ovesta ulos. Joko kivut tiputtavat. Tai ikuinen heikotus, lepopulssikin hurja. Ja sit se viimeinen ikävä tosiasia, en voi liikkua vessan lähettyviltä mihinkään. Olen siis VAIN kotona. Koko päivän. Jokapäivä. Normaalit ihmiset tapaavat ainakin 20 ihmistä päivässä. Minä tapaan lapseni. ja koska ovat teini-iässä, en ole heidän lemppari. Monille hymyillään päivittäin, minua haukutaan. =D Äiti tässä eilen juuri totesi että en ole nauranut aikoihin, kuvanikin ovat niin vakavia. Tiedän. En saa tätä ahdistuksen peikkoa pois. Vituttaa. Haluan ihmisten ilmoille. Saan muista hymyilevistä ihmisitä ihan kamalasti voimaa. "No miksi et pyydä ihmisiä teille?" Kuka haluaa vierailla jollain joka ei voi puhua, makaa vain paikallaa ja juoksee vessassa. Parhaassa tapauksessa voisi kuvitella että mä synnytän, kramppien aikana hengittäminen ja puuskutus on synnytyssaleista tuttua. Enkä halua että ihmiset näkevät minut siinä tilassa. En kestä sitä säälin katsetta. TIEDÄN! Se on rakkautta. Mutta se muistuttaa mua siitä että elämäni ei ole normaalia. Että en saa koskaan normaalia elämää. Ja se on surullista. Tottakai on. No kuinka usein sitten olen ulkona? Parvekkeella vai ulko-oven ulkopuolella? Jos kerran viikkoon pääsen, on ihme. Yleensä joka toinen viikonloppu, jolloin voin päivän maata, ja illasta liikkua, ehkä just kaverille, vessan lähelle kuitenkin.  Eli näen kuukaudessa 2 päivänä muita kuin perheenjäseniäni. 

Työelämä? Ei minulla sellaista taida enää olla, ja jos on, ei se ainakaan ole se unelmani. Mun piti olla hyvä. Mun piti päästä pitkälle. Mun veljenikin pääsi. Mäkin tahdon. Mun veli on aina ollut mulle idoli. Mun vanhemmat on päässeet pitkälle, tehneet nimeään. Vaikuttaneet. Olen nähnyt mitä se on. Janoan samaa. Saanko sitä? En. Ja se sit syö! Mä en ikinä osannut kuvitella että olisin 33v, eronnut, erakko, joka elää SoMesa. Mun piti olla joku asiakaspalvelupäällikkö, kouluttaa muita ihmisiä. Nyt mä en edes näe muita ihmisiä. Sanotaan että sairaus ei sinua määrittele. Kertokaapa mulle, miten tässä yhteiskunnassa työlläsi ei olisi merkitystä. Missä kohtaa yhteiskunta ei luokittele sinua kassaan kerryttämien verorahojen mukaan. Mä tiiättekö niin paljon mieluummin maksaisin niitä, PALKASTA, olisin töissä. Niinpä, ikinä ei hyvä =) 

Arvostelijoita riittää. Mutta onneksi on äiti <3 Mun äiti on maailman vahvin, hienoin ja uskomattomin nainen maanpäällä. Mä en ymmärrä mistä se kaiken voimansa saa. Päivä päivältä mä ihailen sitä enemmän ja enemmän. Eilen meillä oli vieraita pidemmältä, ihmisiä joita en ole 4 vuoteen nähnyt. Aamusta, kuten aina, istuin vessassa. Kipu ei katoa. Laitoin äidille viestin, tulkaa vähän myöhemmin, myöhästyin siitäkin. Autolla ajoimme ensimmäiseen kauppaan. Istuin penkeillä. Kyykkäsin. Otin tukea. Äiti näki että nyt ei ole hyvä. Hän antoi kätensä, paijasi ja kävelimme yhdessä rekkien välissä. Elekeläis äiti kuljettaa tytärtään käsikynkässä. Jokainen kauppa meni samalla kaavalla. En kuitenkaan halunnut tehdä numeroa. Mun äiti on huippu! Se hymyili. Nauroi. Piti fiilistä yllä. Antoi mulle sen tilan kun kramppi tarvitsi ja heti sen jälkeen "Anna, olisko tämä koriste hyvä?" Ja iso hymy <3 Käytiin syömässä, muut söi, mä join vettä. Äiti oli kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä. Sen avulla, vieraamme saivat nauttia, koska äidin esimerkin avulla, minusta ei tehty numeroa. En ollut äidillekkään kertonut millaista elämäni oikeasti on. Olen itse äiti. En halunnut että se joutuu katsomaan tai tietää että mua sattuu joka päivä. Sinä päivänä kun sain ensimmäisen lapseni,  ymmärsin mitä tarkoitetaan kun äiti sairastaa lapsen siivellä. Joka ikinen lenssu, oksupoksu, kaikki, mä olen 110 tunteella mukana. Mitä sen onkaan ollut mun äidille 13 vuotta. Aina kun olin sairaalassa, mun äiti kävi siellä, päivittäin. Joka päivä se tuli hyvmyn kanssa. Nauroi. ja halasi. Joka päivä se jaksoi vaikka mä en. 

Mitä ihmettä sitten ei tullut? Sitä ihmettä että olisin vielä normaali. Tai ainakin ihan tavis. Syyskuusta saakka odottanut, jos se ihme tulee. Jos jonain aamuna huomaan että voin lähteä ovesta ulos. Uohtaa vatsan ja elää. Eletään toukokuun 22.päivää. Nyt ymmärrän, sitä päivää ei tule. Kun kehosta otetaan pois jotain, paljon, ei se voi enää ikinä toimia kuin ennen. Se pitää hyväksyä. Onneksi mulla on parhaat tukijoukot taustalla, maailman paras ex ja äiti. <3

Kuten äiti juuri sanoi "Jos joku sanoo että et ole oikeasti kipeä, se ei tajua mitään! Me tiedetään että olet sinä, ja mitä elät. Sinä et ole sairauttasi valinnut. Sinä et ole sitä aiheuttanut. Se ei ole sinun vika. Sinä et voi sille mitään. Mitä väliä mitä muut sanoo? Ei niiden mielipiteillä ole väliä" Ei niillä pitäisikään, mutta kun kuulee juorut selän takana, kuiskaukset, joka kerta se sattuu. Ei siihen totu koskaan. 

Diagnoosi, millainen on tie lopputulokseen?

Monet ovat kysyneet onko diagnoosin saaminen helppoa? Niinhän sitä voisi kuvitella. Potilaalla on vaiva, mennään lääkäriin, hän kertoo mikä vaivaa ja siihen saadaan lääkkeet. Näin asiat menee vain elokuvissa, useimmiten diagnoosin saaminen voi kestää pitkän aikaa. Näin kävi itsellenikin. Monet ovat kysyneet minun tarinaa, joten jaan sen teille. 

Olen aina ollut vatsavaivainen. Jo pienenä juoksin ulkoota sisälle huutaen "Onko vessa vapaana??" Yleensä en kerennyt odottamaan vastausta vaan juoksin usein suoraan vessaan, toisinaan sain ulkovaatteet pois, toisinaan sain vessanpöntöllä istuen riisua pipot ja hanskat. Tämä oli meidän perheen vitsi, aina kun vanhemmat kuulivat että ovi käy, tiesivät että oma hätä piti jättää kesken. Vauvana ollessa äiti kuljetti minua Hakaniemen ympyrätalolla, Erkki Pekka Helteen tykönä, tutkivat maitoallergiasta aina siihen, että onko minun sisuskalut oikeilla paikoillaan. Ongelmia tuotti sekä ihoni, anemiani, ja vatsavaivat. Milloin olin tukossa milloin vaippa täynnä vettä. Tuolloin en diagnoosia saanut. Jotenkin tuudittauduimme ajatukseen että minä vaan olen vatsalla eläjä. Ja sitä todella olin. Oli aivan sama olinko innostunut, jännitin, pelkäsin tai vain kiireessä, aina vatsa reagoi. Muistan kerran istuneeni ystäväni kanssa bussissa matkalla kaupunkiin. Olimme Vallilan kohdalla, minut valtasi outo tunne, hetki meni ennenkuin tajusin mistä oli kyse. "Sanna.... Mua ei satu mahaan...." Emme kumpikaan ajatelleet kuinka hullunkurinen tuo lause oli. Ei ihmisen pitäisi herätä kivuttomuuden tunteeseen, sen pitäisi olla normaalia. Minun normaali elämäni oli jatkuvaa vatsakipua. Teini-iässä en vanhemmilleni näistä niin puhunut. Ei se ollut salaisuus, se oli meille normaalia, minä vain vain olin tälläinen. Emme pitäneet sitä outona.

18 vuotiaana aloin odottamaan esikoistani. En ollut parisuhteessa, ja minulla oli ehkäisy. Kukaan ei tainnut tuolloin uskoa, että söin e-pillerini kiltisti joka päivä. Tästä huolimatta esikoiseni oli päättänyt että on hänen aika tulla maailmaan. Vanha Esteri-tätini on aina sanonut "lapset tulevat ajallaan, häät voivat olla myöhässä". Tähän lauseeseen nojaten kerroin äidilleni (hänen nimipäivänään) että hänestä tulee mummo. En miettinyt kertaakaan että en lasta pitäisi. En ole ikinä ollut abortti vastainen, ja olen ollut ystävieni tukena heidän päätöksissään, mutta itse en sitä halunnut. Tiesin että elämäni muuttuu, kokonaan. Sitä en ymmärtänyt, kuinka radikaali seuraava kaksi vuotta tulisi olemaan. 

Sain asunnon kesäkuussa, lapseni laskettu aika oli syyskuun lopussa. Muistan äitini kuvanneen videota "supistuksistani". Lääkäri oli ohjeistanut minua lepäämään, mahani kramppasi jatkuvasti. Pelkäsin että lapseni syntyy etukäteen ja varoin kaikkea. Kivut jatkuivat ja pahenivat päivä päivältä. "Se kuuluu raskauteen" Sillä me taas äidin kanssa kivut selitimme, ja kaikki uskoimme niihin. No, lapsi ei syntynyt etuajassa, eikä kivut todella loppuneet synnytykseen. Vaan siitä se rumba vasta alkoikin. 

Olin YH, synntytyssairaalassa vaihdoin lapselleni ensimmäisiä vaippoja, ja samaan aikaan itseltäni pidätys petti. Siinä minä 19v nuori nainen seisoin omassa ulosteessa, vaihdoin huutavan lapsen vaippoja. Kätilö käveli sisään, putosin. "Epiduraali saatta tehdä sen että pidätyskykysi ei toimi hetkeen" Sillä selitettiin se vahinko. Edelleen, ajattelin että no, tämä oli yksittäinen kerta.

Lopetin syömisen, joka kerta kun laitoin ruokaa suuhun, alkoivat niin pahat krampit että jalat pettivät. Olin päivät syömättä, ja illalla/yöllä kun lapseni nukkui, uskaltauduin syömään, tiesin että voin maata kipujen yli. Tuolloin jo olisi pitänyt vaatia apua. Kävinkin lääkärissä, mutta mitään ei löydetty. Olin melkein viikottain Malmin päivystyksessä. Olen ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni että he ottivat pienen tyttöni joka toinen viikonloppu hoitoon, minä sain nukkua. Äiti tiesi että voin huonosti, ei tainnut kuitenkaan tietää totuutta. En halunnut että hän olisi huolissaan minusta. Minussa oli herännyt uudenlainen tunne, äidinrakkaus. Ymmärsin että mikään ei tunnu äidistä niin pahalta kuin oman lapsen tuska. Oli siis helpompi jättää nämä kertomatta. 

Ystäväni ja minä, yhdessä me usein istuimme päivystyksessä, otettiin verikokeet, sanottiin että ei tulehdusta, kotiin. Minua pidettiin huomionhakuisena. "Ymmärrämme että on rankkaa olla 19vuotias YH, ja voimasi ovat loppu. Ymmärrämme että tarvitset huomiota. Lääkinnällistä vaivaa sinulla ei ole." Kerta toisensa jälkeen jalat petti kivusta. Yhä useammin  minulle kävi vahinkoja. Eikä mitään vaivaa lääkäreiden mielestä ollut. Aloin itsekkin uskomaan siihen, että olen vain huomionkipeä. Uskoin itsekin siihen että kuvittelen nämä oireet. "Ihmismieli on siitä jännä, että mielikuvituksen voimin ihminen voi aiheuttaa itselleen fyysisiä oireita." Ja taas kävelin kotiin. "Olen hullu. Olen huono äiti. Olen epäonnistunut." 

Muistan YO-juhlani. Tyttäreni oli vajaa 8kk. Olin käynyt aikuislukiossa loput kurssini ja sain kuin sainkin lakkini. Sitä piti juhlia. Ensin suku, sitten kaverit. Jaksoin esittää vahvaa niin kauan kun sukulaiset olivat meillä. Kun sain heidät ovesta ulos, ei jalat enää kantaneet. Minun oli pakko mennä makaamaan. " Älkää jättäkö!!! Syökää, juokaa. Tässä kestää muutama tunti ja sitten olen taas voimissani." Ystäväni tiesivät jo kuvion. Anna syö, kramppaa muutaman tunnin, istuu vessassa ja on kuin uusi ihminen. Näin siis vietin juhlani maaten sohvalla. Olen kiitollinen jokaiselle ystävälleni jotka jaksoivat olla seuranani. Ja illalla minäkin pääsin juhlimaan muiden "normaalien" nuorten mukana. Sain olla hetken terve ja iloinen nuori nainen.

Yli vuoden elimme tätä arkea. Ystäväni kerkesi sairastamaan syövän tässä välissä. Hänkin oli enemmän huolissaan minusta kuin itsestään. Hän näki että kärsin. Hän näki että olen oikeasti sairas. Erään kerran hän istui luonani, lapsi oli taas mummolla ja papalla, pakotti minut syömään. En olisi halunnut. Mutta hänellä kun oli hoitajan paperit, tiesi että ilman ravintoa en kestäisi enää kauaa. Naamani oli valkoinen kuin lakana. Silmänympärykset täysin mustat. Söin. Meni 30minuttia ja krampit alkoivat. "Nyt me mennään lääkäriin ja me ei lähdetä ennenkuin tää on selvää!!" Itkin ja rukoilin. "Älä pakota mua menemään sinne! EN halua! Tää menee ohi. Se kestää muutaman tunnin. Mä olen kohta jo ihan ok!" Ystäväni ei antanut periksi. Puoliväkisin raahasi minut taas Malmin päivystykseen. En ollut kertonut heille lääkärien vihjeistä että teen tämän tahallaan. En halunnut kertoa että minua pidetään huomionhakuisena nuorena, joka lapsen saannin jälkeen on tajunnut tehneensä ison virheen. En halunnut kertoa että lääkärit kuvittelivat minun katuvan lapsen tekoa ja hakevan näin huomiota. Rakastin tyttöäni. Hän oli minulle kaikki kaikessa. 

Pääsimme lääkärin vastaanotolle. Ystäväni käveli tomerana perässä, lääkäri meinasi että hän ei saisi tulla huoneeseen "Juu, asia on nyt niin, että Annalla ei riitä voimat ymmärtämään mitä sanotte. Minä olen tukena. Eikö niin Anna?" Mitä siihen sanoisi? "joo..." Väsynyt ääneni ei tainnut kantaa, mutta niin ystävä tuli huoneeseen. Tämä koko ilta on sumun peitossa. Oikeastaan koko vuosi on aikalailla sumun peitossa. Mutta se mitä seuraavaksi tapahtui, se ei unohdu ikinä. "Kuule... Olet viimeisen vuoden aikana käynyt aika usein päivityksessä. Sinusta ei löydy vikaa. Verikokeet ovat normaalit. Sinulla on anemia, mutta jos et halua syödä, ei se normalisoidu. Mitä jos laittaisin paperit ja tyttäresi otettaisiin huostaan. Ehkä nuo sinun vatsakivut katoavat sitten." Itse osasin tälläistä odottaa, eikä tämä ollut se mikä minua järkytti. Mutta se mitä kiltti, tunnollinen ja lääkäreitä kunnioittava ystäväni seuraavaksi teki, se on se jota en ikinä unohda. "Kuulehan.... Minullakin oli tulehdusarvot kohallaan, ja minulla oli syöpä. NYT sinä laitat lähetteen KUNNON lääkärille, koska tänne emme enää tule." Maailmani romahti. Tajusin, että joku kantaa kun itse en enää jaksanut. Tajusin että joku seisoo tukenani ja vaatii minulle hoitoa. Ymmärsin, että nyt minulla ei ole hätää.

Muutaman kuukauden kuluttua sain lähetteen Meilahteen tähystykseen. Odotin tätä tutkimusta peläten. Entisellä naapurillani oli suolistossa vikaa, hänellä oli Crohnin tauti. Äiti tosin sanoi, että ei minulla sitä voi olla, se on ihan kamala tauti. Emme kumpikaan uskoneet siihen. Itse tosin en taudista mitään tiennyt, ehkä parempi. Tähystystä edeltävänä päivänä alkoi 12 tunnin tyhjennys. Seuraavana aamuna kotiovella seisoi reipas täti-ihminen, kodinhoitaja tuli vahtimaan lastani jotta pääsisin tutkimukseen. Reippaana tyttönä hyppäsin bussiin ja matka kohti meilahtea alkoi. Mietin mielessäni vaikka ja mitä. Pelkäsin lähinnä sitä syöpää. Eniten ehkä kuitenkin pelkäsin sitä että mitään ei löydy. Tämä oli se viimeinen koe. Mitä jos minussa ei tosiaan olekaan vikaa. Mitä jos oikeasti kuvittelen kaiken? Voinko oikeasti vilkkaalla mielikuvituksellani aiheuttaa itselleni päivittäin niin pahat krampit? Ja jos asia oli niin, miten ihmeessä saan ne loppumaan. Olin yrittänyt kaiken. Iltaisin usein laitoin kädet ristiin, rukoilin yläkertaa. Pyysin vähemmän vilkasta mielikuvitusta. 

Itse tutkimus on aika sumuisa, kanyylin kautta olin saanut hyvin vahvat rauhottavat ja kipulääkkeet. Ensimmäinen kerta sille coctailille "heeerrrraaaajjuuuummmaaallaaa.... MIiiinnääää leeeennnnäääään....." Lääkäri oli nuori mies. Huomasin pääni yläpuolella monitorin, lääkärin ilme oli vakava. Ihmettelin että mitähän hän synkistelee. Hassunnäköinen letku, jossa oli kamera kulki sisälläni. Ainoa mitä en tajunnut, oli se, että aina kun skooppi osui suolen seinämään, oli kuin pieni pommi olisi osunut suoleen, ja verta alkoi vuotamaan. Mielessäni tämä muuttui hurjan hauskaksi avaruussodaksi. "Olen todella pahoillani. Olet ollut varmasti todella kivulias. Onko tätä kestänyt kauan?" "Ai mitä? Tätä sotaako? no kauan olet kuvannut?" "ei, vaan kauan olet ollut kipeä" En osannut vastata, en enää muistanut. "Otan vielä koepaloja, mutta olen varma että sinulla on Crohnin tauti" "JES!!!!!! EN OO HULLU!!!" Lääkärin naama venähti. "Ymmärrätkö että olet vakavasti sairas" Minä tyttö nauroin vain kovempaa. En ollut aiheuttanut itselleni näitä. En ollut mielikuvitussairas. Olin oikeasti sairas, vielä vakavasti. JES!! Okei, ehkä tätä onnea siivitti tosiaan morfiini ja rauhottavat. Mutta onnentunne ei kadonnut vaikka lääkkeiden vaikutus loppui, nyt tiesin mitä vastaan taistelimme. Ja mikä parasta, minun ei tarvinnut enää ikinä mennä Malmin päivystykseen. Sain diagnoosin monen mutkan kautta. Mutta väitän, että jos syövän läpi taistellut ystäväni ei olisi ollut vaatimassa minulle hoitoa, olisin jo mullan alla, kuollut kuvitellen että aiheutin sen itse. 

Jokaisella pitäisi olla oma Sampsa

Kesällä päätin että olen sen arvoinen. Ansaitsen sen. Päätin laittaa omaan tulevaisuuteni rahaa. Olen laittanut jo kymmeniä tuhansia sairauteeni, joten tämä oli pientä siihen verrattuna. Päätin hankkia oman Personal Trainerin, ja elämäntavat uusiksi.

Hauduttelin ajatusta päässäni... Okei, keräsin rohkeutta. Olen viimeksi urheillut teininä kun pelasin lentopalloa. Viimeiset 13 vuotta olin vain sairastanut. Huonolla itsetunnolla höystettynä, oli helpompi jäädä kotiin. Onhan noita ihmedieettejäkin kokeiltu, mutta kyllä se nyt vaan niin on, että jos jää sohvalle surkuttelemaan, muutosta EI VOI tulla. Nyt painoa oli pudonnut jo reilut 60kiloa, joten oli korkea aika palkita itseni. Mutta kuka? Millaisen PT:n haluan, mitä häneltä odotan? Kenelle uskallan avata ne kaikkein arimmat ja kipeimmät arvet? Kelle uskaltaa sanoa että pelottaa. Olen aina ollut se vahva, se joka kestää kaiken. Aika monessa liemessä on keitelty ja nyt kun katsoo taaksepäin, on ihme että olen edes näin järjissäni... =D Mutta tätä minä pelkäsin, olla heikko julkisesti. Ei sopinut "imagoon". Sit sen tajusin... Sampsa!

Ensin mietin montaa naispuolista PTtä, mutta sanonta nainen on naiselle susi, pitää paikkansa. Niin moni nainen on sivaltanut sanoillaan, että en uskalla naisiin luottaa. En halunnut näyttää niitä haavoja naiselle. Tiesin että joudun myös katsomaan itseäni peilistä, kuvaamaan lähtökohdan. Tiesin siis että tämä PT tulee näkemään minusta kaiken, sisältä ja ulkoa. Joten mies, se tuntui turvallisemmalta. Tajusin että meidän lähipiirissä oli olemassa ihminen jota arvostan. Jonka elämänasenne on kohdallaan. Joka on aina kohtelias, positiivinen, juuri sellainen jonka lähellä tahtoo olla. Persoonana huippu, ja hän ei ikinä kääntäisi puukkoa haavoissa. Hänelle voisin itseni avata, ainakin ajatus tuntui hyvältä. Sit piti ryhtyä tuumasta toimeen.

Pitkien viestittelyjen jälkeen, päätimme treffata kahvilla. Katotaan mitä tehdään. Olin jo kertonut pelkoni astua salille. Kertonut että en uskalla katsoa itseäni peilistä. En halua mennä salille, siellä nämä itseään täynnä olevat naiset nauraa meille ylipainoisille. Näin silmissäni kuinka joku ottaa kuvan kun perseeni valuu penkin yli. "Turha pelko! Ei kukaan niin tee!" Pikku juttu, tekee. Niistä tulee SoMe hittejä ja porukassa nauretaan kuinka "läski tuhlaa aikaansa, ei ton näkösenä sais olla lupa tulla hikoilemaan meijän laitteisiin. Hiki haisee varmaan pekonilta" Ei niin motivoivaa.

Tapaamisen ensimmäisen 5 minuutin jälkeen olin myyty. Niin sen päätimme, Anna laitetaan kuntoon niin sisältä kuin ulkoakin. Mielessäni näin nätin kropan ja itseni rannalla. En vaan tajunnut mitä kaikkea muuta saisin. Pään sisälle.

Ensimmäisissä treeneissä pulssi tais olla 300 jo pelkästä paniikista. Minä ja trikoot, ja peilejä joka paikassa! En pystynyt katsomaan itseäni silmiin. Alkulämmittelyssä meinasin kuolla 2 minuutin jälkeen. Olin just niin surkea kun olin kuvitellut. Kiinnitin huomioni vain siihen missä kaikkialla oli läskiä, tai pullotti. Silmiini en uskaltanut katsoa kertaakaan. Olo oli siis helvetin tukala. "Sä olet jo voittaja! Tajua! Sä teet jotain, etkä vaan unelmoi tekeväsi. Tajua!"

Treenejä jatkettiin. usein muistin haukkua itseäni, ja Sampsa päätti että jokaisesta negatiivisesta kommentista tulee sankiota. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, jouduin kehumaan itseäni. Ääneen.

Tänään tein jotain jota en olisi puoli vuotta sitten uskonut. Minä, trikoot ja Kisahalli. Sampsaa odotti kova homma. Se pelokas Anna oli taas paikalla. Pelkäsin tautini aktivoitumista, pelkäsin takapakkia, pelkäsin että en pysty tähän enää. Mutta treenin jälkeen, löysin itseni pukkarista itkemästä. Hyvästä olosta. Olin voittanut itseni ja uskalsin jopa uskoa itseeni. Mä pystyn tähän. Mä pärjään. Mä olen hyvä. 

Kiitos Sampsa Tuomala ja Jälkipolton porukka. Te olette nyt jo muuttaneet mun elämää. Ei pelkästään ne kadonneet 30 senttiä, vaan se miten olen kasvanut sisältä. Kuljen selkä suorassa, hymyilen. Nautin elämästä ja annan itselleni luvan rakastaa itseäni. Tuntuu että sanat ei riitä kuvaamaan kiitollisuuttani, tätä kasvua ei voi rahalla mitata. Tämä on sitä mitä PT:ltä halusin, apua sisältä ja ulkoa. Se ulkoinen on jäänyt jopa enemmän taka-alalle kun sisällä on perkeleen hyvä olla. Te pelastitte mut. <3

-Anna-

p.s Sampsa laittoi treenin loppuun vielä kuvan joka muistuttaa kun ketuttaa

Aika katsoa totuutta silmiin

Olen saanut elää nyt kolme vuotta suht normaalia elämää, mutta nyt se on taas muuttunut. On aika katsoa totuutta silmiin ja katsastaa tilanne.

Luulisi että kun on joutunut käymään paljon lääkärillä, olisi se helpottunut vuosien saatossa. Mutta se menee juuri toiste päin. Olen yhden kerran tullut lääkäristä niin että hymyilin, kun kävin kertomassa että tauti on remissiossa. Itkin tuolloin onnesta. Ajattelin että nyt se on ohi, ei nää sairaaloita, tippoja, lääkekokeiluja eikä leikkauksia. Tietenkin tiesin että sairauteni ei katoa, mutta naiivisti ajattelin että ehkä mun sairastelut oli siinä.

Paino on laskenut kolmessa päivässä kohta 5 kiloa. Nestehukka on todella paha. En hallitse enää kehoani. Olen jo jonkin aikaa voinut huonosti, mutta ajatellut että se menee ohi. Pakko se on todeta, tämä ei mene ohi. Katkeruus, viha ja pelko nostaa päätään. Väistämättä näen että historia toistaa itseään. Eilen kehoni petti minut totaalisesti, en meinaa tunnistaa itseäni. Tai joo, tunnistan mitä tämä on, mutta en tahdo katsoa sitä silmiin. Tiedän että pitää mennä tähystykseen, hakemaan tohtorilta neuvoa. Pelkään että toteavat saman minkä niin monta kertaa aikaisemminkin " valitettavasti mitkään lääkkeet eivät ole sinun kohdalla toiminut. Aloitetaan kortisoni varmuuden vuoksi, tulehdus pitää saada kuriin. Miten voit?" Usein vähättelen oireita, hymyilen kivun yli ja naureskelen kun kaatuilen, näen tähtiä. Huumorilla tästä ennenkin on selvitty. Mutta tänään pelkään. Ihan kamalasti. Mitä pelkään, kuolemaa. Menetettyä aikaa. "Turhaan sellaista mietit." Kolmen lapsen äitinä, en voi olla ajattelematta. 

Annan itselleni luvan tänään pelätä, mutta huomenna olen rohkea. Otan puhelimen käteeni ja teen sen puhelun, varaan lääkärin. Ei, tämä ei ole ohimenevää. En voi pakoilla tätä. En voi elää näin. En halua enää että kehoni pettää kuten teki eilen. En tahdo olla se nainen. Häpeä, paha mieli, suru. Ymmärrän että olen tuuliajolla, tahdon otteen itsestäni. Tahdon määrätä taas tahdin. Jos se vaatii sairaalahoitoa, sit sinne mennään. Onneksi minulla on maailman parhaat tukijat, heidän avulla, tästäkin selvitään.

minäkuva, kuinka näen itseni

Miten näen itseni? 

Fyysiseti. Edellinen kerta kun olen rohkeasti katsonut itseäni peiliin, tapahtui yli 10 vuotta sitten, Naistenklinikalla. Olin suihkussa ja avasin silmät. Vastassa oli koko vartalon peili (vihje. NKL, suosittelen poistamaan tuon peilin. KUKAAN nainen ei halua nähdä itseään 24h synnytyksen jälkeen, alasti.) ja sieltä katsoi juuri synnyttänyt nainen. Kai mulla oli polla vielä niin jumissa, että idioottina oikein pyörähdin. Painoin tuolloin noin 100kiloa. Itkuhan siinä tuli. Sen jälkeen en sitä ole uskaltanut tehdä. Verkkokalvoilleni on palanut tuo kuva. Tiedän että vastassa olisi fyysisesti erilainen nainen, mutta pääni sisällä olen vielä se sairas keho joka kantoi monta kiloa ylimääräistä mukana. Nainen joka oli kehonsa vanki, fyysisesti. 

"Tee asialle jotain. Lähde lenkille. Tee kotona jumppia. Kai sä nyt voit vaikka 30minuttia päivästä jumpata. Sähän olet vaan kotona"

Voi kuinka monta kertaa olen tuon ohjeen kuullut. Kun kerroin pahasta olostani, muut yrittivät ystävällisesti auttaa ja kehoittivat tekemään asialle jotain, sen sijaan että valitin. Niinpä. Kunpa se olisi ollut niin helppoa. Todella, olin kotona. AINA. Oli välillä niitä hyväkin viikkoja. Silloin uskaltauduin tyttöjen kanssa ulos. Ja melkein joka kerta itkin kotona seuraavana päivänä. Edellisenä päivänä olin päässäni nähnyt nauravan tyttöporukan, ja ehkä flirttiä. Hyvää mieltä. Mitä todellisuus oli. Epävarmuutta, pelkoa, ja hyviä ohjeita. Naistenvessassa niitä kuuli tosi usein "Näitkö.... ei ton kokosena pitäis kulkea tuollaisissa" "Menis lenkille. Eikö se tajua kuinka ruma se on" "En ymmärrä miksi miehesi valitsi sinut, se olis voinut saada ihan kenen tahansa" Ja kuitenkaan, en voinut tehdä itselleni mitään. Itsehän kiloni olin hankkinut, mutta nyt, en päässyt niistä eroon vaikka kuinka oli vahvaa tahtoa. Yritin äärimmäisiäkin keinoja. Sairastin syömishäiriöt. Sepä se tekeekin muuten hyvää suolistosairaudelle. Niinpä, elämääni määräsi se ylimääräinen tekijä, Crohnin tauti. 

Vaikka olin kotona enkä tehnyt mitään, en todella vain maannut. Suolestani saattoi olla 50cm tulehtuneena. Nyt myöhemmin olen oppinut mihin kaikkeen se oikesti vaikutti. Tulehdustila kehossa väsyttää, se sekoittaa kaiken. Juoksin sairaaloissa, saatoin olla viikon sairaalassa antibiootti tiputuksessa, nesteytyksessä. Tarvittiin pitkiä ja useita osastohoitoja. Samalla peilistä katsoi se kiloja kerryttävä läski. Kun ajattelenkin sitä peilikuvaa, tulee paha olo. Niin paljon olen kehoani vihannut. 

Miten niin olin kotini vanki? No, vessassa saatoin juosta 30 kertaa vuorokaudessa. Olen usein verrannut sitä kramppailua ja taistelua samaksi kuin keho oksentaisi toista kautta. Koko keho kramppasi, kroppa yritti tunkea suolta ulos, siltä se ainakin tuntui. Usein lyyhistyin vessan lattialle lepäämään. Ei jalat pitänyt. Satoin maata siellä 30 minuuttia ennenkuin voimat jaksoivat kantaa. 

"Sun pitää syodä terveellisesti. Kuituja. Vihanneksia. Syö säännöllisesti. "

Riittää että ihminen juo vettä, se käynnistää koko suolen. Suoli toimii reaktionomaisesti. Se alkaa liikkumaan ja työntää edellistä annosta eteenpäin, ja suoli supistelee. Normaalisti tätä tapahtumaa ei ihminen tunne. Jokaisella on mutkia suolessa ja ainoat merkit tästä olisi murahtelut, pierut. Miten minä tämän tunsin. Kun join lasillisen vettä, alkoi navan seudulta kahden kämmenen kokoiseen alueeseen iskeytyä puukkoja. Välillä tuntui kuin suolta olisi väännetty kuin rättiä. Ja siihen rättiin heiteltiin tikkoja. Kipu salpaa hengityksen. Se vie jalat alta. Usein kuvailin kipua näin> "Kuvittele että jalastasi on 50cm avohaavoin, asfaltti ihottumalla. Ota siihen se ruisleipä ja hiero. Sanonta että kuidut ovat suolen vessaharja, se kuvaa hyvin" Joten söin harvoin. Ja jos söin, se oli jotain hyvää. Mössöruokaa, kuten usein sanoin. 

Söin vuosia kortisonia, aika isoilla annostuksillakin. Voitte kuvitella mitä se tekee ulkomuodolle. Hyvänä päivänä saatoin lähteä lasten kanssa kauppaa " kato, toi on varmasti doku. Se näyttää just siltä, naama ihan pöhöttynyt. Lapsiparat" Jos ei tullut arvostelua, maha antoi kuulla itsestään. Ängin kauppakeskuksen invavessaan ostoskärryjen kanssa jossa 2v taapero istui. Yritin hänelle antaa maissinaksuja että pysyisi paikallaa. Samalla kehoni kävi läpi tätä "takapää oksentamista". Joten voitte uskoa että usein ei tullut kaupoilla käytyä....

Kaikki tämä oli syynä että näin itseni rumana, lihavana, turhana, ja ennenkaikkea laiskana. Olishan mun pitänyt nyt kotona jotain saada aikaiseksi. Usein kuitenkin vain makasin. Tuli siitä kotonakin sanomista että olen laiska " kun et koskaan tee mitään!!!" Kumpikin tiesimme mitä syyttää, mutta minussahan se vika oli, Crohn, autoimmuunisairaus. 

Nämä vuodet ovat muistoissani sumuisia. Olen saanut päähän uusia muistoja. Paljon parempia. Miksi sitten olen edelleen jumissa tuossa minäkuvassa. Miksi näen itseni edelleen samana naisena. En ole kuin puolet siitä mitä pahimmillaan painoin. Vaatekoko on muuttunut koosta 52 kokoon 38. Tiedän että olen aivan eri ihminen. 

"Ei sillä painolla ole väliä, olet minkä kokoinen tahansa, itsevarmuus ja itsetunto lähtee sinusta sisältä" No aivan. Siellä sisällä on edelleen se vapaamatkustaja. Se ei anna mun unohtaa.  Sen lisäksi muistot huonoista vuosista ja arvosteluista ovat edelleen muokkaamassa käsitystä itsestäni.

Olen ollut sairaalassa viimeksi vuonna 2012, joulukuun lopussa. 16.pvä joulukuuta oli viimeisin leikkaukseni. Tuolloin poistettiin taas pätkä suolta. Nyt ohutsuolta puuttui se 2m. Paksusuolta joitakin kymmeniä senttejä. Tuo sairaalareissu on ollut henkisesti se raskain.  Kävin todella pohjalla.

Eletään tammikuuta.2015. Sairauteni on pysynyt kurissa. Mutta jättänyt jokapäiväisen leimansa. Ruokailu on kivuliasta, koko loppuelämäni. 4 suurta suolistoleikkausta on jättänyt sisälleni, erään lääkärin sanoin, kiinnikkeiden aarrearkun. Suolistoni on arpeutunut ja ahtaumia täynnä. Osittain vielä tulehtunutkin, en usko että se olisi ikinä kokonaan terve, ei muuten usko lääkäritkään. =D

Ymmärrän että en ole minun tautini, mutta se määrittelee kuitenkin kaiken. En osaa arvostaa itseäni, en fyysisesti enkä henkisesti, kuten minun ehkä kuuluisi.  Kun katson peiliin, näen kortisoni läskien jättämät nahkanriepaleet. Leikkausarvet. Raskausarvet kainaloissa ja polvissa, paino nousi aikoinaan niin nopeasti että ei iho pysynyt mukana. Kuulen korvissani miten muut ovat minua arvostelleet. Jännä miten ne negatiiviset jääkin muistiin ja jos positiivisia kuulen, en osaa ymmärtää niitä. Sisälläni asuu edelleen se nainen joka kuuli niitä kauniita sanoja itsestään. Kuuli kuinka ei ole tarpeeksi hyvä. Kuinka mieheni ansaitsee parempaa. Kuinka minusta ei tule ikinä hyvää äitiä. Se nainen joka ei saa ikinä sitä unelmien työpaikkaa, eihän kukaan palkkaa sairasta, saati ylennä. Olen edelleen se riippakivi. Ylimääräinen.  

Totta, lapseni ansaitsisivat terveen äidin. Olisin haluttavampi työmarkkinoilla terveenä. Olisin varmasti parempi kumppani terveenä. Mutta sitä minusta ei tule. Minä olen minä, ja minä aion oppia rakastamaan itseäni, juuri tälläisenä!

Olen jo käynyt hetken Jälkipolton tiimin Sampsan kanssa urheilemassa. Tekemässä itselleni jotain, kun suoli antaa periksi. Takapakkejakin on tullut, mutta tällä kertaa en masentunut, vaan yritän uudeleen. Lenkillä käynnin tosin unohdin nyt hetkeksi, kun 32v nainen käy kyykyssä metsissä, se ei ole mieltä ylentävää.

Haluan eroon tuosta sisälläni asuvasta epävarmasta naisesta. Haluan olla itsevarma. Haluan nähdä itseni kauniina niin sisäisesti kuin ulkoisestikkin. Matkaa sinne on, mutta sinne mä oon menossa. Lupasin itselleni aikoinaan, että kun vaatekoko on alle 40, menen julkiselle uimarannalle. Se virstaanpylväs tuli viime kesänä, mutta en ollut henkisesti valmis. Se itsetunto ei muuttunut vaatekoon mukana. Nyt olen sen ymmärtänyt, minäkuvani ei muutu painon mukaan. 

Minulla on uusi tavoite. Menen ystäväni kanssa (hänkään ei ole vuosiin ollut yleisellä uimarannalla, uima-asussa) ensi kesänä Hietsuun. Me yhdessä aiotaan olla niitä ihania naisia rannalla <3

Toinen puoli

Kävin läpi viime vuoden kuvia. Kaikki iloisia tapahtumia. Ihania ihmisiä, onnistuneita iltoja. Kuitenkin on olemassa se toinen totuus, josta ei niin puhuta. Se ruma puoli. Se mikä vetää mielen usein matalaksi ja on raskasta sekä minulle että läheisseleni, Morbus Crohn. 

Olen sairastanut tätä varmaan koko elämäni. Aina olen ollut mahani "armoilla". Lapsena äti kuljetti lääkäriltä toiselle, tyttö ei voi hyvin, mutta ikinä ei selvinnyt miksi. Kunnes aloin odottamaan ensimmäistä lastani. Luulimme koko 9kk että sain ennenaikaisia supistuksia. Näitä kramppeja tuli päivä päivältä enemmän, ja sattuivat niin pirusti. Kävelyreissut lyheni, en voinut enää lähteä ex tempore ovesta ulos. Elämääni alkoi määrittelemään suolen toiminta. 

Esikoinen oli melkein vuoden kun sain diagnoosin. Luulin että siitä alkaa helpottamaan. Nythän tiesimme mitä vastaan taistellaan. Voi kuinka väärässä olinkaan. 

Nyt, 12vuotta myöhemmin.

Takana on niin hurjia tarinoita, joita en uskoisi todellisiksi ellen olisi elänyt niitä. Satoja sairaalaöitä, lääkekokeiluja, leikkauksia, ambulansseja, itkua, pelkoa, epätoivoa. Paljosta on selvitty, mutta paljon on vielä edessä. 

Sairaan arki. Ketä se koskettaa. KAIKKIA ympärillä. Perhettäni tosin 24/7, 365. Niin, tämä ei pidä juhlapyhiä, lomia tai taukoja. Sairaus on mukanani aina. "Sinä et ole yhtä kuin sairautesi" Kaunis ajatus. Totuus on muuta, sairaus määrittelee KAIKEN mitä olen. Millainen äiti olen, millainen nainen olen ja millainen työntekijä olen. Pahiten se vaikuttaa itsetuntooni. Se syö minua sisältä. "Jos et rakasta itseäsi, kuinka joku muu sinua rakastaisi?" Niinpä...

Erakoituminen? Vai pakokeino? 

Löydän itseni istumasta yksin sohvan nurkalta. En ole taas päässyt ulko-ovesta ulos viikkoon. Suihkukaan ei enää kiinnosta. Kroppa huutaa nestettä, ripuloinut olen jo 15 kertaa ko.päivän aikana, ja kello on vasta 14.00. Aloitin juoksemisen aamuviideltä, kolmen tunnin yöunien jälkeen. Kolmannet alushousut meneillään. Pesukone laulaa. Ruokaa pitäisi tehdä. Nousen ylös, silmissä pimenee. En voi seistä. Voimat loppu. Merisuolaa kielen alle, ja appelsiinimehujäätä naamaan. Jospa yrittäisin puolen tunnin päästä uudelleen. 

Huomaan olevani samalla paikalla, seuraava päivä, sama meninki.

Vihaan kehoani. Vihaan sitä mitä se on sisältä. Vihaan sitä mitä se tekee minulle. "Vihaa" on vahva sana, mutta niin on tämä tunnekkin. Ulkoisesti tauti on jättänyt omat jälkensä, sisällä arpia on vielä enemmän. On todella ristiriitaista yrittää rakastaa jotain joka pilaa kaiken. En näe naisen kasvoja, näen anemian. Mustat silmänaluset. Kun katson kehoani, näen vuosien kortisonien käytön, ja leikkauksien arvet. Näen löysän nahkan joka ei enää palaudu. Näen itseni edelleen yli 120kiloisena. Minäkuvani on täysin hukassa. 

Mitä muut tekee? Käyvät töissä. Töiden jälkeen he käyvät kaupassa ja syövät perheen kanssa. Mahdollisesti tehdään perheen kesken joku pieni lenkki ulkona. Lapset nauraa, äiti ja isi halaa. Siitä laitetaan muutama kuva ilostuttamaan SoMe-ystäviä. Suunnitellaan jo tulevaa viikonloppua. "Mitä kivaa tehdään?" Mitä muut tekevät? Elävät arkeaan, tekevät suunnitelmia. Kurkoittavat unelmiin ja elävät.

Perkele että sitä on rankkaa välillä seurata vierestä. "Kateus on sairautta" JOO JOO! Tiedän. Mutta kun se välillä sattuu niin syvälle. Minäkin haluan tota. Minäkin haluan käydä kaupassa. Saada raivarit kun kassalla onkin taas jokin harjottelija ja kauppareissu venyy ainakin 3 minuuttia. Istua ruuhkassa kotiin, kirota kaikki sunnuntaiajelijat. Tehdä perheelle ruokaa ja ennenkaikkea syödä sitä heidän kanssa. Kinastella turhanpäiväisistä asioista. Tahtoisin juuri tuollaisen elämän! Missä se kassan harjoittelija on päivän paskin tapahtuma.

"Ei Annalle kannata soittaa, ei se koskaan vastaa" "Ei Anna tulekkaan. Se perui" "Sovinkin jo muuta menoa, tiesin että perut" "No onhan meilläkin vessa"

Niin, nämä ovat lauseita joita olen kuunnellut jo 12vuotta. Yllä olevat lauseet sanotaan hymyssä suin, kuin vitsillä.. Tämä ei ole vitsi. Tämä on elämäni.

On helpompaa kadota. Olla peittoalueen ulkopuolella. Ja vuosien saatossa, siihen on ajauduttukkin. En haluaisi olla se ystävä joka ei soita. Ei kysele kuulumisia. Ei ole läsnä. Haluan soitella, haluan olla paikalla kun jotain kivaa tapahtuu. Usein vaan on niin että pelkästään päivästä selviämiseen menee kaikki energia. Ja se mikä jää yli, se menee ensisijaisesti lapsilleni. He ovat kasvaneet tässä arjessa. Äiti letkuissa. Aamulla heräävät ja äiti on viety yöllä sairaalaan. He eivät pääse tätä karkuun. Ei kuten muut. Muut voivat katsoa muualle ja unohtaa. he eivät. He ansaitsevat jokaisen hyvä hetken jonka saan. He ovat elämäni kantava voima. Ilman heitä, on melkoisen varmaa, että olisin jo luovuttanut. He kantavat minua huonon päivän yli. 

Yritän tehdä suunnitelmia. Teenkin niitä ja paljon. Innostun uusista asioista "no katotaan kauan toi ilo kestää" Siihen se into sitten lopahtikin. Joku muistaa muistuttaa että elämäni ei ole normaalia. Vaikka hetken menisi hyvin, niin se huono tulee sieltä vielä. 

En kaipaa tällä kirjoituksella sääliä. En osoite ketään sormella. Ehkä tahdon vaan selittää. Ehkä toivon että joku lukee tämän, ja ymmärtää että vaikka kuva on kaunis, todellisuus ei aina ole. Osaan nauttia pienistä asioista, mutta jokaisella kuvalla on aina kääntöpuolensa.

-anna-

Kiitos 2014

     Kaikki summaa aina näin Uuden Vuoden aikaan kuluvan vuoden tapahtumat. Minä en ole poikkeus siinä mielessä. Kuten ajan kanssa huomaatte, tykkään märehtiä ja pohtia asioita. Ja kuten aikaisemmin kerroin, kamera on monessa mukana. Oli siis aika luonnollista että otin oman kuvaohjelman auki ja avasin kaikki vuoden 2014 kuvat, ja nämä kuvat ovat vain oikeasta kamerassta. Eli en summaa ihan kaikkea, koska jos laskisin kännykkäkuvat tähän mukaan, olisi tämä romaani eikä vain blogikirjoitus. Alla siis kuvia SKM Photon vuodesta 2014, paljon jää vielä näkemättä, mutta raja on vedettävä johonkin. 

Joten tervetuloa meidän viime vuoteen..


Hääkeikat

Keväällä oli kaksi hääkeikkaa jotka jäivät mieleen erikoisuudellaan. Toisen hääpärin olen tuntenut jo 25vuotta. Sulhanen on aikoinaan kävellyt samaa polkua ekalle luokalle. Suurin osa häävieraista oli vanhoja koulukavereita, tuttuja naamoja lapsuudesta. Häät ovat aina tunteellinen keikka, mutta kun lapsuuden kasvot juhlivat yhteisten ystävien rakkautta, on siinä jotain vielä suurempaa. Monella oli omat lapset mukana. Siinä me oltiin, samat naamat 7-vuotiaista asti, ja edelleen yhdessä. Harvoin näin käy, joten tippa oli usein linssissä. Olen muutenkin super herkkä ja itken aina, joten voitte kuvitella kuinka paljon sain piilotella papereita tisseihin, onneksi mekossa oli tilaa =D

Onnittelemaan pääsin porukan viimeisimpinä, olin kuvaamassa. Mutta kun halaukseen pääsin, sitä oli vaan niin iloinen. Onnellinen kauniin parin puolesta. Sama poika joka heitteli lumipalloja ala-asteella, antoi lumipesuja, nyt hän oli aikuinen ja aloittamassa oman perheen rakentamisen. Muistutin kyllä, että jos ikinä saa lapsia, muistelee omia kepposiaan ja miettii haulikon ostamista =D Että sellainen koulukaveri <3

Tämän pienen prinsessan huomasin ensimmäisen viiden minuutin sisään. Vauvat ovat mun heikko kohta. Odotin ja odotin että juhlat lähtivät käyntiin, ja heti tilaisuuden tullen "En millään saisi lainata rinsessaanne? Tarttis vauvantuoksua talteen" Sanotaan että olen pelottava ihminen. No, osaan pitää puoleni ja harvoin jään sanattomaksi, mutta tuokaapa vauva eteeni, niin olen täysin sulaa vahaa...

BoomBox 2014

Tämä festari aukaisi festarikauden 2014. Festarit tosin olivat sisätiloissa, kaapelitehtaalla, joten ei ihan samaa tunnelmaa kuin muilla kesän festareilla. Kyllä se jotenkin niin on, että ulkofesarit tuntuu festareilta, nämä muut ovat sitten "vaan keikkoja" =D Ero? Ei ehkä mikään, mutta mä nyt oon vaan tällänen hönö.. Ajan kanssa huomaatte että näitä outoja sääntöjä mulla on melkein joka asiasta....

Mutta asiaan. Ennen festareita kävin kuvailemassa Jontte Valosaaren keikkaa Narinkkatorilla, katukoris tapahtumassa. Paikan päältä löysin taiteilijoita, ja pakkohan heidän kädenjälki oli kuvata. Kirkkaat värit, musiikki, nauru, joo... KESÄ ON TULOILLAAN!!!

Seuralaiseni, ei huono....

Kuvia BoomBoxilta

Barbaari... Tämä herra on tänä vuonna aiheuttanut mulle ylimääräisiä miettimishetkiä. En välttämättä innostu hänen kappaleensa "Salil eka, salil vika"-sanoituksista. Tuntuu aika pinnalliselta meiningiltä, heittää nyt paita aina pois, ja lauleskella saleilusta. Jos mielipide pitäisi rakentaa vain tämän perusteella, tietäisin että meillä ei olisi Barbaarin kanssa mitään yhteistä. MUTTA, koska tässä ammatissa tutustutaan ihmiseen, eikä vain artistiin, olen huomannut että Jamesilla on iso ja kultainen sydän. James jaksaa aina antaa yleisölle ylimääräistä aikaansa. Faneille hymyillään, heitä kuunnellaan ja heille vastataan.  James uskaltaa ottaa kantaa yhteiskunnan asioihin, ja puhuu rehellisesti suunsa puhtaaksi. Harvinaista suoraselkäisyyttä sanoisin. Onneksi olen päässyt tutustumaan häneen muutenkin kuin vain tämän biisin avulla, muuten olisi jäänyt yksi hieno ihminen huomaamatta.

ja pakko myöntää, kyllähän tuota ruhoa mielellään katselee ;)

Kesällä 2014 festarilavoille nousi uusi nimi, Sara Chafak. Olihan se ylläri itsellenikin. Tiesin että neito kokkaa, mutta tämä räppääminen oli aivan uutta. Mitä tykkäsitte?

Päätin ensin että en kerro tarinaa seuraavan kuvan takaa. Minut tuntevat tietävät että olen ERITTÄIN huono nimien kanssa, ja tunnistan artistit vain jos niillä on tyyliin nimilaput =D Kun heihin tutustun, en unohda heitä, mutta aina siihen asti, arvuutellaan... Kuten tässä kävi... 

Ihminen isossa paidassa, pitkät vaaleat letit. Aurinkolasit. Lippis. Löysät housut. Enkä päässyt hänen kanssaan juttelemaan. Kuvista tuli tosi kivoja. On vaan aika vaikea niitä laittaa artistille, kun et tiedä kenestä on kyse =D Eikä siinä, olisinpa edes tiennyt, onko kuvissa mies vai nainen. 

Seuraavat festartit. Pitkät vaaleat hiukset. Aurinkolasit. "PRKL! vieläkään en tiedä kuka toi on" Artisti vilahteli usein silmäkulmastani, mutta en edes kerennyt kysymään keneltäkään kuka tämä on. Nyt rupesi jo ärsyttämään.

Muutamaa tuntia myöhemmin, istumme isossa porukassa, ja lettipäinen räppääjä tulee paikalle. Hän avaa suunsa.... Joku nauraa " Tippa T se osaa..." " AHAAA!!!!!! MIES!"

No, nyt on ainakin varmaa että tämä artisti ei tule ikinä minulta unohtumaan. Pahoittelen että en ihan heti ollut mesissä, mutta nyt olen. Hups...

Illan päätti Roope Salminen ja koirat. Kokoonpano joka antaa lavalla aina kaiken, energia katossa ja meininki hyvää. Meinaa kuvaaminen unohtua kun Australia (arseni, kyllä, annoin sille nimen) tahtoo heilua. Onneksi keikka kesti sen aikaa, että ehdin sekä ottaa kuvia että heilutella maanosaani =D

SUMMER UP 2014

Näitä bileitä odottaa kaikki, tai no, ainakin 30 000 ihmistä minun lisäkseni =) Paikalla kaikki suomalaiset räppiosaajat, ja nimiä maailmaltakin. Kesän yksi huippukeikoista. Bäkkärin ranta ja ison lavan edusta, ei uskoisi että niillä on noin 20metriä väliä. Toinen rauhan tyyssija, silmä lepää kauniissa maisemissa. Lavalta kuulee keikat. Hiekkaa. Aurinkoa. Mitä muuta nainen tarvitsee? Ympärillä vielä paljon hyvännäköisiä miehiä, joita voi salaa aurinkolasien takaa tiirailla. Toimii =D

NESTE OIL RALLY, HELSINKI BATTLE

Helteinen ja aurinkoinen Helsinki. 17 000 ihmistä. Autoja, musiikkia ja vauhtia. Tämä oli päivä meikäläisen makuun. Löysin itseni seuraamasta ensimmäistä kierrosta Citroenin pilttuusta, ei huonompi paikka. Otimme vastaan Marcus Grönholmin, jonka kainaloon itsekin pääsin. Oli muuten hieman lyhyt olo, hän olisi voinut pitää päätäni kyynerpäänojana. =D Päivä oli täynnä hymyä ja naurua, ja illalla löysin selästäni kivat pitsirajat. Kyllä, aurinko tosiaan jättää jälkensä =D 

WEEKEND FESTIVAL 2014

Kuuluisia viimeisiä sanoja "Minähän en tamppaa". Näin kuvailin omaa musiikkimakuani noin 11vuotta sitten... Paljon on sen jälkeen tapahtunut. Tätä en tosi osannut odottaa, konemusiikkifestarit ja minä nautin, kaksi päivää <3 Nämä olivat mulle tämän kesän kovin juttu. Enkä millään malta odottaa ensi kesää! Tahtoo lisää!

ja eikai se niin tarkkaa ole.... Martin Garrix ja Calvin Harris.... En vieläkään ole varma kumpi oli kumpi, mutta ymmärtääkseni, kummankin olen siis tavannut livenä =D Minä ja mun nimitietämys... Pitäisköhän asialle tehdä jotain? Tätä ei tosin voi verrata siihen että sekoitin R Kellyn ja David Guettan, mutta se on jo oma tarinansa... =D 

AURAFEST 2014

Ystäviä, musiikkia, Turun Aurajoen ranta. I am in heaven...

Jontte heitti kesän parhaan yllärin. Ennen keikkaa häntä lähestyi kaksi nuorta naista, pyysivät pientä palvelusta. 

Hetkeä myöhemmin, " Kuulimme että täällä on polttarisankari, elämänsä ensimmäisillä festareilla. Tulehan tänne lavalle niin pääset tunnelmaan" Minä tyttö aidan kulmaan, ja tyttöä kädestä kiinni. " Enhän mä tonne voi mennä!" "Tottakai voit! Tällästä tilaisuutta ei tule toiste! Nää on polttarit jotka muistat aina!" Ja niin hän meni. Nostan hattua hänen rohkeudelleen ja heittäytymiskyvylle. Nämä todella oli ikimuistoiset festarit.

'

"AUTS!!!" Vastaan tuli mies joka ei kunnolla kävellyt. Jalka turvonnut. Festarien bäkkäri oli mäessä, joten nostan hattua että oli tullut edes paikalle. Omaan tyyliini vitsailin ja naureskelin että taitaa olla vain kynsi poikki, miehet ei vaan kestä kipua kuten naiset. Koska taustalla on terveydenhuoltoalaa, onnistuu jalan sitominen. Haimme lääkintähenkilökunnalta sidettä, ja kun turvonnut jalka laskeutui syliini, katsoin potilasta silmiin " Anteeksi, oikeasti, nyt sattuu. Onko kuvattu? Oletko varma että ei ole murtunut?" Reippaana poikana Esko kesti ja ilta sai jatkua ystävien seurassa. Toivottavasti en tehnyt hallaa jalalle, ainakin yritin =D

"Kipua"

KUVIA SIELTÄ SUN TÄÄLTÄ

Pete.... Ei enää se pikkupoika joka oli Idolsissa... ;)

VUODEN LOPETUSTA 

Olen aina rakastanut Joulua ja vuoden lopun juhlia, ja kokkailen paljon. Koristelen, touhuan. Ideoita on aina miljoona, kova aikomus toteuttaa kaikki, mutta todellisuudessa saan murto-osan tehtyä. Alla kuvia vuoden 2014 juhlakauden huipentumista. 

Kun kävin läpi koko vuoden kuvasatoa, jään sanattomaksi. Olemme päässeet paikkoihin, joista en osannut edes unelmoida. Olen tavannut monta uutta ihmistä, ihastunut, rakastunut, pettynyt, satuttanut itseni. Kerännyt uusia kokemuksia. Oppinut virheistä. Valmis tulevaan.

Vuosi 2015, vielä en ole varma mitä se tuo tullessaan, mutta yksi mistä olen varma, aion tehdä kaikkeni jotta se on ainakin yhtä hyvä kuin 2014. Kiitos kaikille jotka olette olleet mukana! Kiitos ystävät, suku, yhteistyökumppanit, naapurit. Jatketään hyväksihavaitulla linjalla, ja rohkeasti kohti uusia haasteita!!

-anna-