Vaikea aloittaa, olen ollut niin kauan hiljaa. Ei tiedä mistä aloittaisi, tai että mitä sitä vielä uskaltaa sanoa. Varmasti avaan asioita ajan kanssa enemmän, nyt, avaan ne ovet jotka voin.
23.9.2014, päivä jona elämäni muutti suuntaa. "Mutta sä oot ollut sairas jo kauan?" Joo, mutta sen päivän jälkeen olen oppinut niin paljon lisää siitä, miten inhimillisyys tai empaattisuus tuntuu kadonneen. Ja kuinka pieni on lopulta se tahdonvoima, voin nimittäin luvata, olen toivonut ja tahtonut niin pirusti, mutta niin se on tappio nieltävä. Ei minusta tule enää ehjää. Vaikka kuinka tahtoisin. Ja sen myöntäminen, on ehkä vaikeinta ikinä. Minut tuntevat ihmiset tietää, että en luovuta. En ole tehnyt niin ikinä. Nyt tuntuu että alamäki on ollut niin pitkä ja todellisuus on mitä on, en pääse sinne minne unelmat minua olisi vienyt. Olen 33v ja unelmat kuolleet. Kuulostaako draamaattiselta? Avaan vähän.
Viime vaalit. Ihmiset arvostellaan ammatin ja uran perusteella. Niin ei saisi tehdä, mutta kerroppa mulle yksikin ihminen joka ajattelee että esim. lääkärin ammattiin pääseminen ei olis hieno juttu. Raha määrää. Materia määrittelee. Kyllä minäkin näitä haluaisin. Minäkin haluan opiskella pitkään. Työskennellä pitkään, vaikuttaa ja kurottaa kohti taivaita. Tahdon antaa lapsilleni kaikki mitä voin. Halusin olla jotain muuta. En halunnut tätä...
Mitä minä sitten olen? Ihmisraunio. =D Juhlin kovaan ääneen että minun ei ole tarvinnut käydä sairaalassa aikoihin .Tauti ei ole vienyt osastolle. Elän elämääni juuri niin hyvin kuin voin. Olen tiedostaen jättänyt pois se muun. Sen mitä tämä on jo minulle tehnyt ja mihin se vaikuttaa. Olen käyttänyt lausetta "elän niin normaalia arkea kuin se minulle on mahdollista" Kukaan ei jää kysymään mitä se tarkoittaa, enkä tähän päivään mennessä ole sitä ääneen sanonut. Toisille läheisilleni olen suoranaisesti "valehdellut", jättänyt totuuden kertomatta. Mun elämä on aika vankilaa.
23.9 Jäin sairaslomalle, jolla olen edelleen. Työtäni en pysty tekemään. Ei riitä että olen siinä kaikkien mittarien mukaan top 3:ssa. Ei riitä että osaan kouluttaa uusia. Ei riitä että teen töitä kahden edestä. Kuulostaako oudolta? Ei riitä, koska olen sairas. Vaikka mieli ja tahtotila on kova, kroppa sanoo toista. Normaalisti ihminen menee aamulla töihin. Minäkin herään laittamaan lapset kouluun. Todellisuudessa istun vessassa ja huudan "30 min ja pitää olla ovesta ulkona" "15 minuuttia tytöt!" "hyvää koulupäivää! Rakastan rakastan!" Ja aina sama vastaus "Hyvää kotipäivää Äiti!" Aivan, kotipäivä. En nimittäin yleensä pääse edes ovesta ulos. Joko kivut tiputtavat. Tai ikuinen heikotus, lepopulssikin hurja. Ja sit se viimeinen ikävä tosiasia, en voi liikkua vessan lähettyviltä mihinkään. Olen siis VAIN kotona. Koko päivän. Jokapäivä. Normaalit ihmiset tapaavat ainakin 20 ihmistä päivässä. Minä tapaan lapseni. ja koska ovat teini-iässä, en ole heidän lemppari. Monille hymyillään päivittäin, minua haukutaan. =D Äiti tässä eilen juuri totesi että en ole nauranut aikoihin, kuvanikin ovat niin vakavia. Tiedän. En saa tätä ahdistuksen peikkoa pois. Vituttaa. Haluan ihmisten ilmoille. Saan muista hymyilevistä ihmisitä ihan kamalasti voimaa. "No miksi et pyydä ihmisiä teille?" Kuka haluaa vierailla jollain joka ei voi puhua, makaa vain paikallaa ja juoksee vessassa. Parhaassa tapauksessa voisi kuvitella että mä synnytän, kramppien aikana hengittäminen ja puuskutus on synnytyssaleista tuttua. Enkä halua että ihmiset näkevät minut siinä tilassa. En kestä sitä säälin katsetta. TIEDÄN! Se on rakkautta. Mutta se muistuttaa mua siitä että elämäni ei ole normaalia. Että en saa koskaan normaalia elämää. Ja se on surullista. Tottakai on. No kuinka usein sitten olen ulkona? Parvekkeella vai ulko-oven ulkopuolella? Jos kerran viikkoon pääsen, on ihme. Yleensä joka toinen viikonloppu, jolloin voin päivän maata, ja illasta liikkua, ehkä just kaverille, vessan lähelle kuitenkin. Eli näen kuukaudessa 2 päivänä muita kuin perheenjäseniäni.
Työelämä? Ei minulla sellaista taida enää olla, ja jos on, ei se ainakaan ole se unelmani. Mun piti olla hyvä. Mun piti päästä pitkälle. Mun veljenikin pääsi. Mäkin tahdon. Mun veli on aina ollut mulle idoli. Mun vanhemmat on päässeet pitkälle, tehneet nimeään. Vaikuttaneet. Olen nähnyt mitä se on. Janoan samaa. Saanko sitä? En. Ja se sit syö! Mä en ikinä osannut kuvitella että olisin 33v, eronnut, erakko, joka elää SoMesa. Mun piti olla joku asiakaspalvelupäällikkö, kouluttaa muita ihmisiä. Nyt mä en edes näe muita ihmisiä. Sanotaan että sairaus ei sinua määrittele. Kertokaapa mulle, miten tässä yhteiskunnassa työlläsi ei olisi merkitystä. Missä kohtaa yhteiskunta ei luokittele sinua kassaan kerryttämien verorahojen mukaan. Mä tiiättekö niin paljon mieluummin maksaisin niitä, PALKASTA, olisin töissä. Niinpä, ikinä ei hyvä =)
Arvostelijoita riittää. Mutta onneksi on äiti <3 Mun äiti on maailman vahvin, hienoin ja uskomattomin nainen maanpäällä. Mä en ymmärrä mistä se kaiken voimansa saa. Päivä päivältä mä ihailen sitä enemmän ja enemmän. Eilen meillä oli vieraita pidemmältä, ihmisiä joita en ole 4 vuoteen nähnyt. Aamusta, kuten aina, istuin vessassa. Kipu ei katoa. Laitoin äidille viestin, tulkaa vähän myöhemmin, myöhästyin siitäkin. Autolla ajoimme ensimmäiseen kauppaan. Istuin penkeillä. Kyykkäsin. Otin tukea. Äiti näki että nyt ei ole hyvä. Hän antoi kätensä, paijasi ja kävelimme yhdessä rekkien välissä. Elekeläis äiti kuljettaa tytärtään käsikynkässä. Jokainen kauppa meni samalla kaavalla. En kuitenkaan halunnut tehdä numeroa. Mun äiti on huippu! Se hymyili. Nauroi. Piti fiilistä yllä. Antoi mulle sen tilan kun kramppi tarvitsi ja heti sen jälkeen "Anna, olisko tämä koriste hyvä?" Ja iso hymy <3 Käytiin syömässä, muut söi, mä join vettä. Äiti oli kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä. Sen avulla, vieraamme saivat nauttia, koska äidin esimerkin avulla, minusta ei tehty numeroa. En ollut äidillekkään kertonut millaista elämäni oikeasti on. Olen itse äiti. En halunnut että se joutuu katsomaan tai tietää että mua sattuu joka päivä. Sinä päivänä kun sain ensimmäisen lapseni, ymmärsin mitä tarkoitetaan kun äiti sairastaa lapsen siivellä. Joka ikinen lenssu, oksupoksu, kaikki, mä olen 110 tunteella mukana. Mitä sen onkaan ollut mun äidille 13 vuotta. Aina kun olin sairaalassa, mun äiti kävi siellä, päivittäin. Joka päivä se tuli hyvmyn kanssa. Nauroi. ja halasi. Joka päivä se jaksoi vaikka mä en.
Mitä ihmettä sitten ei tullut? Sitä ihmettä että olisin vielä normaali. Tai ainakin ihan tavis. Syyskuusta saakka odottanut, jos se ihme tulee. Jos jonain aamuna huomaan että voin lähteä ovesta ulos. Uohtaa vatsan ja elää. Eletään toukokuun 22.päivää. Nyt ymmärrän, sitä päivää ei tule. Kun kehosta otetaan pois jotain, paljon, ei se voi enää ikinä toimia kuin ennen. Se pitää hyväksyä. Onneksi mulla on parhaat tukijoukot taustalla, maailman paras ex ja äiti. <3
Kuten äiti juuri sanoi "Jos joku sanoo että et ole oikeasti kipeä, se ei tajua mitään! Me tiedetään että olet sinä, ja mitä elät. Sinä et ole sairauttasi valinnut. Sinä et ole sitä aiheuttanut. Se ei ole sinun vika. Sinä et voi sille mitään. Mitä väliä mitä muut sanoo? Ei niiden mielipiteillä ole väliä" Ei niillä pitäisikään, mutta kun kuulee juorut selän takana, kuiskaukset, joka kerta se sattuu. Ei siihen totu koskaan.
