Miten näen itseni?
Fyysiseti. Edellinen kerta kun olen rohkeasti katsonut itseäni peiliin, tapahtui yli 10 vuotta sitten, Naistenklinikalla. Olin suihkussa ja avasin silmät. Vastassa oli koko vartalon peili (vihje. NKL, suosittelen poistamaan tuon peilin. KUKAAN nainen ei halua nähdä itseään 24h synnytyksen jälkeen, alasti.) ja sieltä katsoi juuri synnyttänyt nainen. Kai mulla oli polla vielä niin jumissa, että idioottina oikein pyörähdin. Painoin tuolloin noin 100kiloa. Itkuhan siinä tuli. Sen jälkeen en sitä ole uskaltanut tehdä. Verkkokalvoilleni on palanut tuo kuva. Tiedän että vastassa olisi fyysisesti erilainen nainen, mutta pääni sisällä olen vielä se sairas keho joka kantoi monta kiloa ylimääräistä mukana. Nainen joka oli kehonsa vanki, fyysisesti.
"Tee asialle jotain. Lähde lenkille. Tee kotona jumppia. Kai sä nyt voit vaikka 30minuttia päivästä jumpata. Sähän olet vaan kotona"
Voi kuinka monta kertaa olen tuon ohjeen kuullut. Kun kerroin pahasta olostani, muut yrittivät ystävällisesti auttaa ja kehoittivat tekemään asialle jotain, sen sijaan että valitin. Niinpä. Kunpa se olisi ollut niin helppoa. Todella, olin kotona. AINA. Oli välillä niitä hyväkin viikkoja. Silloin uskaltauduin tyttöjen kanssa ulos. Ja melkein joka kerta itkin kotona seuraavana päivänä. Edellisenä päivänä olin päässäni nähnyt nauravan tyttöporukan, ja ehkä flirttiä. Hyvää mieltä. Mitä todellisuus oli. Epävarmuutta, pelkoa, ja hyviä ohjeita. Naistenvessassa niitä kuuli tosi usein "Näitkö.... ei ton kokosena pitäis kulkea tuollaisissa" "Menis lenkille. Eikö se tajua kuinka ruma se on" "En ymmärrä miksi miehesi valitsi sinut, se olis voinut saada ihan kenen tahansa" Ja kuitenkaan, en voinut tehdä itselleni mitään. Itsehän kiloni olin hankkinut, mutta nyt, en päässyt niistä eroon vaikka kuinka oli vahvaa tahtoa. Yritin äärimmäisiäkin keinoja. Sairastin syömishäiriöt. Sepä se tekeekin muuten hyvää suolistosairaudelle. Niinpä, elämääni määräsi se ylimääräinen tekijä, Crohnin tauti.
Vaikka olin kotona enkä tehnyt mitään, en todella vain maannut. Suolestani saattoi olla 50cm tulehtuneena. Nyt myöhemmin olen oppinut mihin kaikkeen se oikesti vaikutti. Tulehdustila kehossa väsyttää, se sekoittaa kaiken. Juoksin sairaaloissa, saatoin olla viikon sairaalassa antibiootti tiputuksessa, nesteytyksessä. Tarvittiin pitkiä ja useita osastohoitoja. Samalla peilistä katsoi se kiloja kerryttävä läski. Kun ajattelenkin sitä peilikuvaa, tulee paha olo. Niin paljon olen kehoani vihannut.
Miten niin olin kotini vanki? No, vessassa saatoin juosta 30 kertaa vuorokaudessa. Olen usein verrannut sitä kramppailua ja taistelua samaksi kuin keho oksentaisi toista kautta. Koko keho kramppasi, kroppa yritti tunkea suolta ulos, siltä se ainakin tuntui. Usein lyyhistyin vessan lattialle lepäämään. Ei jalat pitänyt. Satoin maata siellä 30 minuuttia ennenkuin voimat jaksoivat kantaa.
"Sun pitää syodä terveellisesti. Kuituja. Vihanneksia. Syö säännöllisesti. "
Riittää että ihminen juo vettä, se käynnistää koko suolen. Suoli toimii reaktionomaisesti. Se alkaa liikkumaan ja työntää edellistä annosta eteenpäin, ja suoli supistelee. Normaalisti tätä tapahtumaa ei ihminen tunne. Jokaisella on mutkia suolessa ja ainoat merkit tästä olisi murahtelut, pierut. Miten minä tämän tunsin. Kun join lasillisen vettä, alkoi navan seudulta kahden kämmenen kokoiseen alueeseen iskeytyä puukkoja. Välillä tuntui kuin suolta olisi väännetty kuin rättiä. Ja siihen rättiin heiteltiin tikkoja. Kipu salpaa hengityksen. Se vie jalat alta. Usein kuvailin kipua näin> "Kuvittele että jalastasi on 50cm avohaavoin, asfaltti ihottumalla. Ota siihen se ruisleipä ja hiero. Sanonta että kuidut ovat suolen vessaharja, se kuvaa hyvin" Joten söin harvoin. Ja jos söin, se oli jotain hyvää. Mössöruokaa, kuten usein sanoin.
Söin vuosia kortisonia, aika isoilla annostuksillakin. Voitte kuvitella mitä se tekee ulkomuodolle. Hyvänä päivänä saatoin lähteä lasten kanssa kauppaa " kato, toi on varmasti doku. Se näyttää just siltä, naama ihan pöhöttynyt. Lapsiparat" Jos ei tullut arvostelua, maha antoi kuulla itsestään. Ängin kauppakeskuksen invavessaan ostoskärryjen kanssa jossa 2v taapero istui. Yritin hänelle antaa maissinaksuja että pysyisi paikallaa. Samalla kehoni kävi läpi tätä "takapää oksentamista". Joten voitte uskoa että usein ei tullut kaupoilla käytyä....
Kaikki tämä oli syynä että näin itseni rumana, lihavana, turhana, ja ennenkaikkea laiskana. Olishan mun pitänyt nyt kotona jotain saada aikaiseksi. Usein kuitenkin vain makasin. Tuli siitä kotonakin sanomista että olen laiska " kun et koskaan tee mitään!!!" Kumpikin tiesimme mitä syyttää, mutta minussahan se vika oli, Crohn, autoimmuunisairaus.
Nämä vuodet ovat muistoissani sumuisia. Olen saanut päähän uusia muistoja. Paljon parempia. Miksi sitten olen edelleen jumissa tuossa minäkuvassa. Miksi näen itseni edelleen samana naisena. En ole kuin puolet siitä mitä pahimmillaan painoin. Vaatekoko on muuttunut koosta 52 kokoon 38. Tiedän että olen aivan eri ihminen.
"Ei sillä painolla ole väliä, olet minkä kokoinen tahansa, itsevarmuus ja itsetunto lähtee sinusta sisältä" No aivan. Siellä sisällä on edelleen se vapaamatkustaja. Se ei anna mun unohtaa. Sen lisäksi muistot huonoista vuosista ja arvosteluista ovat edelleen muokkaamassa käsitystä itsestäni.
Olen ollut sairaalassa viimeksi vuonna 2012, joulukuun lopussa. 16.pvä joulukuuta oli viimeisin leikkaukseni. Tuolloin poistettiin taas pätkä suolta. Nyt ohutsuolta puuttui se 2m. Paksusuolta joitakin kymmeniä senttejä. Tuo sairaalareissu on ollut henkisesti se raskain. Kävin todella pohjalla.
Eletään tammikuuta.2015. Sairauteni on pysynyt kurissa. Mutta jättänyt jokapäiväisen leimansa. Ruokailu on kivuliasta, koko loppuelämäni. 4 suurta suolistoleikkausta on jättänyt sisälleni, erään lääkärin sanoin, kiinnikkeiden aarrearkun. Suolistoni on arpeutunut ja ahtaumia täynnä. Osittain vielä tulehtunutkin, en usko että se olisi ikinä kokonaan terve, ei muuten usko lääkäritkään. =D
Ymmärrän että en ole minun tautini, mutta se määrittelee kuitenkin kaiken. En osaa arvostaa itseäni, en fyysisesti enkä henkisesti, kuten minun ehkä kuuluisi. Kun katson peiliin, näen kortisoni läskien jättämät nahkanriepaleet. Leikkausarvet. Raskausarvet kainaloissa ja polvissa, paino nousi aikoinaan niin nopeasti että ei iho pysynyt mukana. Kuulen korvissani miten muut ovat minua arvostelleet. Jännä miten ne negatiiviset jääkin muistiin ja jos positiivisia kuulen, en osaa ymmärtää niitä. Sisälläni asuu edelleen se nainen joka kuuli niitä kauniita sanoja itsestään. Kuuli kuinka ei ole tarpeeksi hyvä. Kuinka mieheni ansaitsee parempaa. Kuinka minusta ei tule ikinä hyvää äitiä. Se nainen joka ei saa ikinä sitä unelmien työpaikkaa, eihän kukaan palkkaa sairasta, saati ylennä. Olen edelleen se riippakivi. Ylimääräinen.
Totta, lapseni ansaitsisivat terveen äidin. Olisin haluttavampi työmarkkinoilla terveenä. Olisin varmasti parempi kumppani terveenä. Mutta sitä minusta ei tule. Minä olen minä, ja minä aion oppia rakastamaan itseäni, juuri tälläisenä!
Olen jo käynyt hetken Jälkipolton tiimin Sampsan kanssa urheilemassa. Tekemässä itselleni jotain, kun suoli antaa periksi. Takapakkejakin on tullut, mutta tällä kertaa en masentunut, vaan yritän uudeleen. Lenkillä käynnin tosin unohdin nyt hetkeksi, kun 32v nainen käy kyykyssä metsissä, se ei ole mieltä ylentävää.
Haluan eroon tuosta sisälläni asuvasta epävarmasta naisesta. Haluan olla itsevarma. Haluan nähdä itseni kauniina niin sisäisesti kuin ulkoisestikkin. Matkaa sinne on, mutta sinne mä oon menossa. Lupasin itselleni aikoinaan, että kun vaatekoko on alle 40, menen julkiselle uimarannalle. Se virstaanpylväs tuli viime kesänä, mutta en ollut henkisesti valmis. Se itsetunto ei muuttunut vaatekoon mukana. Nyt olen sen ymmärtänyt, minäkuvani ei muutu painon mukaan.
Minulla on uusi tavoite. Menen ystäväni kanssa (hänkään ei ole vuosiin ollut yleisellä uimarannalla, uima-asussa) ensi kesänä Hietsuun. Me yhdessä aiotaan olla niitä ihania naisia rannalla <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti