Diagnoosi, millainen on tie lopputulokseen?

Monet ovat kysyneet onko diagnoosin saaminen helppoa? Niinhän sitä voisi kuvitella. Potilaalla on vaiva, mennään lääkäriin, hän kertoo mikä vaivaa ja siihen saadaan lääkkeet. Näin asiat menee vain elokuvissa, useimmiten diagnoosin saaminen voi kestää pitkän aikaa. Näin kävi itsellenikin. Monet ovat kysyneet minun tarinaa, joten jaan sen teille. 

Olen aina ollut vatsavaivainen. Jo pienenä juoksin ulkoota sisälle huutaen "Onko vessa vapaana??" Yleensä en kerennyt odottamaan vastausta vaan juoksin usein suoraan vessaan, toisinaan sain ulkovaatteet pois, toisinaan sain vessanpöntöllä istuen riisua pipot ja hanskat. Tämä oli meidän perheen vitsi, aina kun vanhemmat kuulivat että ovi käy, tiesivät että oma hätä piti jättää kesken. Vauvana ollessa äiti kuljetti minua Hakaniemen ympyrätalolla, Erkki Pekka Helteen tykönä, tutkivat maitoallergiasta aina siihen, että onko minun sisuskalut oikeilla paikoillaan. Ongelmia tuotti sekä ihoni, anemiani, ja vatsavaivat. Milloin olin tukossa milloin vaippa täynnä vettä. Tuolloin en diagnoosia saanut. Jotenkin tuudittauduimme ajatukseen että minä vaan olen vatsalla eläjä. Ja sitä todella olin. Oli aivan sama olinko innostunut, jännitin, pelkäsin tai vain kiireessä, aina vatsa reagoi. Muistan kerran istuneeni ystäväni kanssa bussissa matkalla kaupunkiin. Olimme Vallilan kohdalla, minut valtasi outo tunne, hetki meni ennenkuin tajusin mistä oli kyse. "Sanna.... Mua ei satu mahaan...." Emme kumpikaan ajatelleet kuinka hullunkurinen tuo lause oli. Ei ihmisen pitäisi herätä kivuttomuuden tunteeseen, sen pitäisi olla normaalia. Minun normaali elämäni oli jatkuvaa vatsakipua. Teini-iässä en vanhemmilleni näistä niin puhunut. Ei se ollut salaisuus, se oli meille normaalia, minä vain vain olin tälläinen. Emme pitäneet sitä outona.

18 vuotiaana aloin odottamaan esikoistani. En ollut parisuhteessa, ja minulla oli ehkäisy. Kukaan ei tainnut tuolloin uskoa, että söin e-pillerini kiltisti joka päivä. Tästä huolimatta esikoiseni oli päättänyt että on hänen aika tulla maailmaan. Vanha Esteri-tätini on aina sanonut "lapset tulevat ajallaan, häät voivat olla myöhässä". Tähän lauseeseen nojaten kerroin äidilleni (hänen nimipäivänään) että hänestä tulee mummo. En miettinyt kertaakaan että en lasta pitäisi. En ole ikinä ollut abortti vastainen, ja olen ollut ystävieni tukena heidän päätöksissään, mutta itse en sitä halunnut. Tiesin että elämäni muuttuu, kokonaan. Sitä en ymmärtänyt, kuinka radikaali seuraava kaksi vuotta tulisi olemaan. 

Sain asunnon kesäkuussa, lapseni laskettu aika oli syyskuun lopussa. Muistan äitini kuvanneen videota "supistuksistani". Lääkäri oli ohjeistanut minua lepäämään, mahani kramppasi jatkuvasti. Pelkäsin että lapseni syntyy etukäteen ja varoin kaikkea. Kivut jatkuivat ja pahenivat päivä päivältä. "Se kuuluu raskauteen" Sillä me taas äidin kanssa kivut selitimme, ja kaikki uskoimme niihin. No, lapsi ei syntynyt etuajassa, eikä kivut todella loppuneet synnytykseen. Vaan siitä se rumba vasta alkoikin. 

Olin YH, synntytyssairaalassa vaihdoin lapselleni ensimmäisiä vaippoja, ja samaan aikaan itseltäni pidätys petti. Siinä minä 19v nuori nainen seisoin omassa ulosteessa, vaihdoin huutavan lapsen vaippoja. Kätilö käveli sisään, putosin. "Epiduraali saatta tehdä sen että pidätyskykysi ei toimi hetkeen" Sillä selitettiin se vahinko. Edelleen, ajattelin että no, tämä oli yksittäinen kerta.

Lopetin syömisen, joka kerta kun laitoin ruokaa suuhun, alkoivat niin pahat krampit että jalat pettivät. Olin päivät syömättä, ja illalla/yöllä kun lapseni nukkui, uskaltauduin syömään, tiesin että voin maata kipujen yli. Tuolloin jo olisi pitänyt vaatia apua. Kävinkin lääkärissä, mutta mitään ei löydetty. Olin melkein viikottain Malmin päivystyksessä. Olen ikuisesti kiitollinen vanhemmilleni että he ottivat pienen tyttöni joka toinen viikonloppu hoitoon, minä sain nukkua. Äiti tiesi että voin huonosti, ei tainnut kuitenkaan tietää totuutta. En halunnut että hän olisi huolissaan minusta. Minussa oli herännyt uudenlainen tunne, äidinrakkaus. Ymmärsin että mikään ei tunnu äidistä niin pahalta kuin oman lapsen tuska. Oli siis helpompi jättää nämä kertomatta. 

Ystäväni ja minä, yhdessä me usein istuimme päivystyksessä, otettiin verikokeet, sanottiin että ei tulehdusta, kotiin. Minua pidettiin huomionhakuisena. "Ymmärrämme että on rankkaa olla 19vuotias YH, ja voimasi ovat loppu. Ymmärrämme että tarvitset huomiota. Lääkinnällistä vaivaa sinulla ei ole." Kerta toisensa jälkeen jalat petti kivusta. Yhä useammin  minulle kävi vahinkoja. Eikä mitään vaivaa lääkäreiden mielestä ollut. Aloin itsekkin uskomaan siihen, että olen vain huomionkipeä. Uskoin itsekin siihen että kuvittelen nämä oireet. "Ihmismieli on siitä jännä, että mielikuvituksen voimin ihminen voi aiheuttaa itselleen fyysisiä oireita." Ja taas kävelin kotiin. "Olen hullu. Olen huono äiti. Olen epäonnistunut." 

Muistan YO-juhlani. Tyttäreni oli vajaa 8kk. Olin käynyt aikuislukiossa loput kurssini ja sain kuin sainkin lakkini. Sitä piti juhlia. Ensin suku, sitten kaverit. Jaksoin esittää vahvaa niin kauan kun sukulaiset olivat meillä. Kun sain heidät ovesta ulos, ei jalat enää kantaneet. Minun oli pakko mennä makaamaan. " Älkää jättäkö!!! Syökää, juokaa. Tässä kestää muutama tunti ja sitten olen taas voimissani." Ystäväni tiesivät jo kuvion. Anna syö, kramppaa muutaman tunnin, istuu vessassa ja on kuin uusi ihminen. Näin siis vietin juhlani maaten sohvalla. Olen kiitollinen jokaiselle ystävälleni jotka jaksoivat olla seuranani. Ja illalla minäkin pääsin juhlimaan muiden "normaalien" nuorten mukana. Sain olla hetken terve ja iloinen nuori nainen.

Yli vuoden elimme tätä arkea. Ystäväni kerkesi sairastamaan syövän tässä välissä. Hänkin oli enemmän huolissaan minusta kuin itsestään. Hän näki että kärsin. Hän näki että olen oikeasti sairas. Erään kerran hän istui luonani, lapsi oli taas mummolla ja papalla, pakotti minut syömään. En olisi halunnut. Mutta hänellä kun oli hoitajan paperit, tiesi että ilman ravintoa en kestäisi enää kauaa. Naamani oli valkoinen kuin lakana. Silmänympärykset täysin mustat. Söin. Meni 30minuttia ja krampit alkoivat. "Nyt me mennään lääkäriin ja me ei lähdetä ennenkuin tää on selvää!!" Itkin ja rukoilin. "Älä pakota mua menemään sinne! EN halua! Tää menee ohi. Se kestää muutaman tunnin. Mä olen kohta jo ihan ok!" Ystäväni ei antanut periksi. Puoliväkisin raahasi minut taas Malmin päivystykseen. En ollut kertonut heille lääkärien vihjeistä että teen tämän tahallaan. En halunnut kertoa että minua pidetään huomionhakuisena nuorena, joka lapsen saannin jälkeen on tajunnut tehneensä ison virheen. En halunnut kertoa että lääkärit kuvittelivat minun katuvan lapsen tekoa ja hakevan näin huomiota. Rakastin tyttöäni. Hän oli minulle kaikki kaikessa. 

Pääsimme lääkärin vastaanotolle. Ystäväni käveli tomerana perässä, lääkäri meinasi että hän ei saisi tulla huoneeseen "Juu, asia on nyt niin, että Annalla ei riitä voimat ymmärtämään mitä sanotte. Minä olen tukena. Eikö niin Anna?" Mitä siihen sanoisi? "joo..." Väsynyt ääneni ei tainnut kantaa, mutta niin ystävä tuli huoneeseen. Tämä koko ilta on sumun peitossa. Oikeastaan koko vuosi on aikalailla sumun peitossa. Mutta se mitä seuraavaksi tapahtui, se ei unohdu ikinä. "Kuule... Olet viimeisen vuoden aikana käynyt aika usein päivityksessä. Sinusta ei löydy vikaa. Verikokeet ovat normaalit. Sinulla on anemia, mutta jos et halua syödä, ei se normalisoidu. Mitä jos laittaisin paperit ja tyttäresi otettaisiin huostaan. Ehkä nuo sinun vatsakivut katoavat sitten." Itse osasin tälläistä odottaa, eikä tämä ollut se mikä minua järkytti. Mutta se mitä kiltti, tunnollinen ja lääkäreitä kunnioittava ystäväni seuraavaksi teki, se on se jota en ikinä unohda. "Kuulehan.... Minullakin oli tulehdusarvot kohallaan, ja minulla oli syöpä. NYT sinä laitat lähetteen KUNNON lääkärille, koska tänne emme enää tule." Maailmani romahti. Tajusin, että joku kantaa kun itse en enää jaksanut. Tajusin että joku seisoo tukenani ja vaatii minulle hoitoa. Ymmärsin, että nyt minulla ei ole hätää.

Muutaman kuukauden kuluttua sain lähetteen Meilahteen tähystykseen. Odotin tätä tutkimusta peläten. Entisellä naapurillani oli suolistossa vikaa, hänellä oli Crohnin tauti. Äiti tosin sanoi, että ei minulla sitä voi olla, se on ihan kamala tauti. Emme kumpikaan uskoneet siihen. Itse tosin en taudista mitään tiennyt, ehkä parempi. Tähystystä edeltävänä päivänä alkoi 12 tunnin tyhjennys. Seuraavana aamuna kotiovella seisoi reipas täti-ihminen, kodinhoitaja tuli vahtimaan lastani jotta pääsisin tutkimukseen. Reippaana tyttönä hyppäsin bussiin ja matka kohti meilahtea alkoi. Mietin mielessäni vaikka ja mitä. Pelkäsin lähinnä sitä syöpää. Eniten ehkä kuitenkin pelkäsin sitä että mitään ei löydy. Tämä oli se viimeinen koe. Mitä jos minussa ei tosiaan olekaan vikaa. Mitä jos oikeasti kuvittelen kaiken? Voinko oikeasti vilkkaalla mielikuvituksellani aiheuttaa itselleni päivittäin niin pahat krampit? Ja jos asia oli niin, miten ihmeessä saan ne loppumaan. Olin yrittänyt kaiken. Iltaisin usein laitoin kädet ristiin, rukoilin yläkertaa. Pyysin vähemmän vilkasta mielikuvitusta. 

Itse tutkimus on aika sumuisa, kanyylin kautta olin saanut hyvin vahvat rauhottavat ja kipulääkkeet. Ensimmäinen kerta sille coctailille "heeerrrraaaajjuuuummmaaallaaa.... MIiiinnääää leeeennnnäääään....." Lääkäri oli nuori mies. Huomasin pääni yläpuolella monitorin, lääkärin ilme oli vakava. Ihmettelin että mitähän hän synkistelee. Hassunnäköinen letku, jossa oli kamera kulki sisälläni. Ainoa mitä en tajunnut, oli se, että aina kun skooppi osui suolen seinämään, oli kuin pieni pommi olisi osunut suoleen, ja verta alkoi vuotamaan. Mielessäni tämä muuttui hurjan hauskaksi avaruussodaksi. "Olen todella pahoillani. Olet ollut varmasti todella kivulias. Onko tätä kestänyt kauan?" "Ai mitä? Tätä sotaako? no kauan olet kuvannut?" "ei, vaan kauan olet ollut kipeä" En osannut vastata, en enää muistanut. "Otan vielä koepaloja, mutta olen varma että sinulla on Crohnin tauti" "JES!!!!!! EN OO HULLU!!!" Lääkärin naama venähti. "Ymmärrätkö että olet vakavasti sairas" Minä tyttö nauroin vain kovempaa. En ollut aiheuttanut itselleni näitä. En ollut mielikuvitussairas. Olin oikeasti sairas, vielä vakavasti. JES!! Okei, ehkä tätä onnea siivitti tosiaan morfiini ja rauhottavat. Mutta onnentunne ei kadonnut vaikka lääkkeiden vaikutus loppui, nyt tiesin mitä vastaan taistelimme. Ja mikä parasta, minun ei tarvinnut enää ikinä mennä Malmin päivystykseen. Sain diagnoosin monen mutkan kautta. Mutta väitän, että jos syövän läpi taistellut ystäväni ei olisi ollut vaatimassa minulle hoitoa, olisin jo mullan alla, kuollut kuvitellen että aiheutin sen itse.