Kesällä päätin että olen sen arvoinen. Ansaitsen sen. Päätin laittaa omaan tulevaisuuteni rahaa. Olen laittanut jo kymmeniä tuhansia sairauteeni, joten tämä oli pientä siihen verrattuna. Päätin hankkia oman Personal Trainerin, ja elämäntavat uusiksi.
Hauduttelin ajatusta päässäni... Okei, keräsin rohkeutta. Olen viimeksi urheillut teininä kun pelasin lentopalloa. Viimeiset 13 vuotta olin vain sairastanut. Huonolla itsetunnolla höystettynä, oli helpompi jäädä kotiin. Onhan noita ihmedieettejäkin kokeiltu, mutta kyllä se nyt vaan niin on, että jos jää sohvalle surkuttelemaan, muutosta EI VOI tulla. Nyt painoa oli pudonnut jo reilut 60kiloa, joten oli korkea aika palkita itseni. Mutta kuka? Millaisen PT:n haluan, mitä häneltä odotan? Kenelle uskallan avata ne kaikkein arimmat ja kipeimmät arvet? Kelle uskaltaa sanoa että pelottaa. Olen aina ollut se vahva, se joka kestää kaiken. Aika monessa liemessä on keitelty ja nyt kun katsoo taaksepäin, on ihme että olen edes näin järjissäni... =D Mutta tätä minä pelkäsin, olla heikko julkisesti. Ei sopinut "imagoon". Sit sen tajusin... Sampsa!
Ensin mietin montaa naispuolista PTtä, mutta sanonta nainen on naiselle susi, pitää paikkansa. Niin moni nainen on sivaltanut sanoillaan, että en uskalla naisiin luottaa. En halunnut näyttää niitä haavoja naiselle. Tiesin että joudun myös katsomaan itseäni peilistä, kuvaamaan lähtökohdan. Tiesin siis että tämä PT tulee näkemään minusta kaiken, sisältä ja ulkoa. Joten mies, se tuntui turvallisemmalta. Tajusin että meidän lähipiirissä oli olemassa ihminen jota arvostan. Jonka elämänasenne on kohdallaan. Joka on aina kohtelias, positiivinen, juuri sellainen jonka lähellä tahtoo olla. Persoonana huippu, ja hän ei ikinä kääntäisi puukkoa haavoissa. Hänelle voisin itseni avata, ainakin ajatus tuntui hyvältä. Sit piti ryhtyä tuumasta toimeen.
Pitkien viestittelyjen jälkeen, päätimme treffata kahvilla. Katotaan mitä tehdään. Olin jo kertonut pelkoni astua salille. Kertonut että en uskalla katsoa itseäni peilistä. En halua mennä salille, siellä nämä itseään täynnä olevat naiset nauraa meille ylipainoisille. Näin silmissäni kuinka joku ottaa kuvan kun perseeni valuu penkin yli. "Turha pelko! Ei kukaan niin tee!" Pikku juttu, tekee. Niistä tulee SoMe hittejä ja porukassa nauretaan kuinka "läski tuhlaa aikaansa, ei ton näkösenä sais olla lupa tulla hikoilemaan meijän laitteisiin. Hiki haisee varmaan pekonilta" Ei niin motivoivaa.
Tapaamisen ensimmäisen 5 minuutin jälkeen olin myyty. Niin sen päätimme, Anna laitetaan kuntoon niin sisältä kuin ulkoakin. Mielessäni näin nätin kropan ja itseni rannalla. En vaan tajunnut mitä kaikkea muuta saisin. Pään sisälle.
Ensimmäisissä treeneissä pulssi tais olla 300 jo pelkästä paniikista. Minä ja trikoot, ja peilejä joka paikassa! En pystynyt katsomaan itseäni silmiin. Alkulämmittelyssä meinasin kuolla 2 minuutin jälkeen. Olin just niin surkea kun olin kuvitellut. Kiinnitin huomioni vain siihen missä kaikkialla oli läskiä, tai pullotti. Silmiini en uskaltanut katsoa kertaakaan. Olo oli siis helvetin tukala. "Sä olet jo voittaja! Tajua! Sä teet jotain, etkä vaan unelmoi tekeväsi. Tajua!"
Treenejä jatkettiin. usein muistin haukkua itseäni, ja Sampsa päätti että jokaisesta negatiivisesta kommentista tulee sankiota. Niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, jouduin kehumaan itseäni. Ääneen.
Tänään tein jotain jota en olisi puoli vuotta sitten uskonut. Minä, trikoot ja Kisahalli. Sampsaa odotti kova homma. Se pelokas Anna oli taas paikalla. Pelkäsin tautini aktivoitumista, pelkäsin takapakkia, pelkäsin että en pysty tähän enää. Mutta treenin jälkeen, löysin itseni pukkarista itkemästä. Hyvästä olosta. Olin voittanut itseni ja uskalsin jopa uskoa itseeni. Mä pystyn tähän. Mä pärjään. Mä olen hyvä.
Kiitos Sampsa Tuomala ja Jälkipolton porukka. Te olette nyt jo muuttaneet mun elämää. Ei pelkästään ne kadonneet 30 senttiä, vaan se miten olen kasvanut sisältä. Kuljen selkä suorassa, hymyilen. Nautin elämästä ja annan itselleni luvan rakastaa itseäni. Tuntuu että sanat ei riitä kuvaamaan kiitollisuuttani, tätä kasvua ei voi rahalla mitata. Tämä on sitä mitä PT:ltä halusin, apua sisältä ja ulkoa. Se ulkoinen on jäänyt jopa enemmän taka-alalle kun sisällä on perkeleen hyvä olla. Te pelastitte mut. <3
-Anna-
p.s Sampsa laittoi treenin loppuun vielä kuvan joka muistuttaa kun ketuttaa
Muru <3
VastaaPoista