Toinen puoli

Kävin läpi viime vuoden kuvia. Kaikki iloisia tapahtumia. Ihania ihmisiä, onnistuneita iltoja. Kuitenkin on olemassa se toinen totuus, josta ei niin puhuta. Se ruma puoli. Se mikä vetää mielen usein matalaksi ja on raskasta sekä minulle että läheisseleni, Morbus Crohn. 

Olen sairastanut tätä varmaan koko elämäni. Aina olen ollut mahani "armoilla". Lapsena äti kuljetti lääkäriltä toiselle, tyttö ei voi hyvin, mutta ikinä ei selvinnyt miksi. Kunnes aloin odottamaan ensimmäistä lastani. Luulimme koko 9kk että sain ennenaikaisia supistuksia. Näitä kramppeja tuli päivä päivältä enemmän, ja sattuivat niin pirusti. Kävelyreissut lyheni, en voinut enää lähteä ex tempore ovesta ulos. Elämääni alkoi määrittelemään suolen toiminta. 

Esikoinen oli melkein vuoden kun sain diagnoosin. Luulin että siitä alkaa helpottamaan. Nythän tiesimme mitä vastaan taistellaan. Voi kuinka väärässä olinkaan. 

Nyt, 12vuotta myöhemmin.

Takana on niin hurjia tarinoita, joita en uskoisi todellisiksi ellen olisi elänyt niitä. Satoja sairaalaöitä, lääkekokeiluja, leikkauksia, ambulansseja, itkua, pelkoa, epätoivoa. Paljosta on selvitty, mutta paljon on vielä edessä. 

Sairaan arki. Ketä se koskettaa. KAIKKIA ympärillä. Perhettäni tosin 24/7, 365. Niin, tämä ei pidä juhlapyhiä, lomia tai taukoja. Sairaus on mukanani aina. "Sinä et ole yhtä kuin sairautesi" Kaunis ajatus. Totuus on muuta, sairaus määrittelee KAIKEN mitä olen. Millainen äiti olen, millainen nainen olen ja millainen työntekijä olen. Pahiten se vaikuttaa itsetuntooni. Se syö minua sisältä. "Jos et rakasta itseäsi, kuinka joku muu sinua rakastaisi?" Niinpä...

Erakoituminen? Vai pakokeino? 

Löydän itseni istumasta yksin sohvan nurkalta. En ole taas päässyt ulko-ovesta ulos viikkoon. Suihkukaan ei enää kiinnosta. Kroppa huutaa nestettä, ripuloinut olen jo 15 kertaa ko.päivän aikana, ja kello on vasta 14.00. Aloitin juoksemisen aamuviideltä, kolmen tunnin yöunien jälkeen. Kolmannet alushousut meneillään. Pesukone laulaa. Ruokaa pitäisi tehdä. Nousen ylös, silmissä pimenee. En voi seistä. Voimat loppu. Merisuolaa kielen alle, ja appelsiinimehujäätä naamaan. Jospa yrittäisin puolen tunnin päästä uudelleen. 

Huomaan olevani samalla paikalla, seuraava päivä, sama meninki.

Vihaan kehoani. Vihaan sitä mitä se on sisältä. Vihaan sitä mitä se tekee minulle. "Vihaa" on vahva sana, mutta niin on tämä tunnekkin. Ulkoisesti tauti on jättänyt omat jälkensä, sisällä arpia on vielä enemmän. On todella ristiriitaista yrittää rakastaa jotain joka pilaa kaiken. En näe naisen kasvoja, näen anemian. Mustat silmänaluset. Kun katson kehoani, näen vuosien kortisonien käytön, ja leikkauksien arvet. Näen löysän nahkan joka ei enää palaudu. Näen itseni edelleen yli 120kiloisena. Minäkuvani on täysin hukassa. 

Mitä muut tekee? Käyvät töissä. Töiden jälkeen he käyvät kaupassa ja syövät perheen kanssa. Mahdollisesti tehdään perheen kesken joku pieni lenkki ulkona. Lapset nauraa, äiti ja isi halaa. Siitä laitetaan muutama kuva ilostuttamaan SoMe-ystäviä. Suunnitellaan jo tulevaa viikonloppua. "Mitä kivaa tehdään?" Mitä muut tekevät? Elävät arkeaan, tekevät suunnitelmia. Kurkoittavat unelmiin ja elävät.

Perkele että sitä on rankkaa välillä seurata vierestä. "Kateus on sairautta" JOO JOO! Tiedän. Mutta kun se välillä sattuu niin syvälle. Minäkin haluan tota. Minäkin haluan käydä kaupassa. Saada raivarit kun kassalla onkin taas jokin harjottelija ja kauppareissu venyy ainakin 3 minuuttia. Istua ruuhkassa kotiin, kirota kaikki sunnuntaiajelijat. Tehdä perheelle ruokaa ja ennenkaikkea syödä sitä heidän kanssa. Kinastella turhanpäiväisistä asioista. Tahtoisin juuri tuollaisen elämän! Missä se kassan harjoittelija on päivän paskin tapahtuma.

"Ei Annalle kannata soittaa, ei se koskaan vastaa" "Ei Anna tulekkaan. Se perui" "Sovinkin jo muuta menoa, tiesin että perut" "No onhan meilläkin vessa"

Niin, nämä ovat lauseita joita olen kuunnellut jo 12vuotta. Yllä olevat lauseet sanotaan hymyssä suin, kuin vitsillä.. Tämä ei ole vitsi. Tämä on elämäni.

On helpompaa kadota. Olla peittoalueen ulkopuolella. Ja vuosien saatossa, siihen on ajauduttukkin. En haluaisi olla se ystävä joka ei soita. Ei kysele kuulumisia. Ei ole läsnä. Haluan soitella, haluan olla paikalla kun jotain kivaa tapahtuu. Usein vaan on niin että pelkästään päivästä selviämiseen menee kaikki energia. Ja se mikä jää yli, se menee ensisijaisesti lapsilleni. He ovat kasvaneet tässä arjessa. Äiti letkuissa. Aamulla heräävät ja äiti on viety yöllä sairaalaan. He eivät pääse tätä karkuun. Ei kuten muut. Muut voivat katsoa muualle ja unohtaa. he eivät. He ansaitsevat jokaisen hyvä hetken jonka saan. He ovat elämäni kantava voima. Ilman heitä, on melkoisen varmaa, että olisin jo luovuttanut. He kantavat minua huonon päivän yli. 

Yritän tehdä suunnitelmia. Teenkin niitä ja paljon. Innostun uusista asioista "no katotaan kauan toi ilo kestää" Siihen se into sitten lopahtikin. Joku muistaa muistuttaa että elämäni ei ole normaalia. Vaikka hetken menisi hyvin, niin se huono tulee sieltä vielä. 

En kaipaa tällä kirjoituksella sääliä. En osoite ketään sormella. Ehkä tahdon vaan selittää. Ehkä toivon että joku lukee tämän, ja ymmärtää että vaikka kuva on kaunis, todellisuus ei aina ole. Osaan nauttia pienistä asioista, mutta jokaisella kuvalla on aina kääntöpuolensa.

-anna-